"Äiti, mua pelottaa." Nämä sanat olen kuullut lasteni suusta lukemattomia kertoja. On pelottanut mennä nukkumaan; mitä jos sijaltainen tulee yöllä huoneeseen? On pelottanut mennä kouluun; mitä jos en osaa riittävästi? On pelottanut kulkea ulkona; onko tuo vastaantuleva ja rivoja huuteleva humalainen vaarallinen? On pelottanut kuolema; mitä silloin tapahtuu?
"Äiti, mua pelottaa." Nämä sanat olen sanonut myös itse lukemattomia kertoja ääneen ja kuiskannut hiljaa mielessäni. Olen pelännyt yön pimeyttä; niitä hiljaisia suden hetkiä jolloin uni on karannut. Olen pelännyt muistoja; niitä, jotka satuttavat ja tekevät kipeää vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Olen pelännyt omia tunteitani; niitä, jotka kumpuavat sielun syvyyksistä ja säikäyttävät intensiteetillään ja ravistelevat olemassaoloni ydintä.
"Jumala, mua pelottaa!" Nämä sanat olen huutanut ääneen metsän siimeksessä. Nämä sanat olen kätkenyt syvälle sydämeeni ja tutkiskellut niitä kipuillen. Nämä sanat olen kuiskannut hiljaa pimeän kirkon rauhassa Kristuksen jalkojen juuressa. Väsyneenä kaikkeen. Hämmentyneenä ja ihmeissäni. Omia motiivejani arvioiden. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja vielä kerran tämänkin jälkeen.
Tänäänkin sanon: "Jumala, mua pelottaa."
Mua pelottaa mustavalkoisuus. Ylimielisyys. Vahingonilo. Mua pelottaa itsensä korottaminen. Ymmärryksen puute. Asioiden vähättely. Mua pelottaa asenteellisuus. Jakolinjat. Muurit. Mua pelottaa kriittisyys ja kritiikittömyys. Armollisuus ja armottomuus. Jeesustelu ja jumalattomuus. Mua pelottaa.
Ja silti, tänäänkin, teen sen mihin mut on kutsuttu. Menen sinne, mihin mut on lähetetty. Kohtaan ne, jotka mun matkalle on annettu. Ne, jotka olen valmis kohtaamaan ja ne, joita en ole. Kaikesta huolimatta en ole valmis luopumaan uskosta. Kirkosta. Jumalasta. Ihmisistä. En ole valmis heittämään pyyhettä kehään ja sanomaan: "Nyt mulle riitti." En ole.
Koska mun kirkko kuuluu kaikille ja siellä armo ei ole halpaa. Ei koskaan. Siellä kompuroidaan ristin juurelle, Kristuksen eteen, jalkojen juureen ja sanotaan: "Jumala, mua pelottaa." Ja siellä, kun kaikki muu on mennyt, siellä on armo. Ei mun eikä ihmisten, vaan Jumalan. Kristuksen. Ristiinnaulitun. Kaiken kärsineen. Ihmisten satuttaman. Ja ennen kaikkea, meidät pelastaneen.
Kaikesta huolimatta ja juuri siksi. Ja siellä ei ole pelkoa. Ei enää.
"Jumala, mua pelottaa!" Nämä sanat olen huutanut ääneen metsän siimeksessä. Nämä sanat olen kätkenyt syvälle sydämeeni ja tutkiskellut niitä kipuillen. Nämä sanat olen kuiskannut hiljaa pimeän kirkon rauhassa Kristuksen jalkojen juuressa. Väsyneenä kaikkeen. Hämmentyneenä ja ihmeissäni. Omia motiivejani arvioiden. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja vielä kerran tämänkin jälkeen.
Tänäänkin sanon: "Jumala, mua pelottaa."
Mua pelottaa mustavalkoisuus. Ylimielisyys. Vahingonilo. Mua pelottaa itsensä korottaminen. Ymmärryksen puute. Asioiden vähättely. Mua pelottaa asenteellisuus. Jakolinjat. Muurit. Mua pelottaa kriittisyys ja kritiikittömyys. Armollisuus ja armottomuus. Jeesustelu ja jumalattomuus. Mua pelottaa.
Ja silti, tänäänkin, teen sen mihin mut on kutsuttu. Menen sinne, mihin mut on lähetetty. Kohtaan ne, jotka mun matkalle on annettu. Ne, jotka olen valmis kohtaamaan ja ne, joita en ole. Kaikesta huolimatta en ole valmis luopumaan uskosta. Kirkosta. Jumalasta. Ihmisistä. En ole valmis heittämään pyyhettä kehään ja sanomaan: "Nyt mulle riitti." En ole.
Koska mun kirkko kuuluu kaikille ja siellä armo ei ole halpaa. Ei koskaan. Siellä kompuroidaan ristin juurelle, Kristuksen eteen, jalkojen juureen ja sanotaan: "Jumala, mua pelottaa." Ja siellä, kun kaikki muu on mennyt, siellä on armo. Ei mun eikä ihmisten, vaan Jumalan. Kristuksen. Ristiinnaulitun. Kaiken kärsineen. Ihmisten satuttaman. Ja ennen kaikkea, meidät pelastaneen.
Kaikesta huolimatta ja juuri siksi. Ja siellä ei ole pelkoa. Ei enää.
"Tunnen pelon vyöryvän aaltojen lailla
valtaansa kahliten kokonaan, voimaton oon.
Voimat nuo hiipuvat ruumistain,
valtaansa kahliten kokonaan, voimaton oon.
Voimat nuo hiipuvat ruumistain,
jaksa jatkaa en matkaa, mä tähän jään, kuulla saan:
Älä pelkää, Hän vierelläs seisoo ja kannattaa.
Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa.
Älä pelkää, Hänen armonsa lopu ei milloinkaan.
Älä pelkää, Hän kanssasi kulkee ja johdattaa.
Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun
taakkani alle, mä jaksa en, uupunut oon.
Kukaan ei ymmärrä, vapisen, pelkään.
Tuntuu kuin matkani kesken jäis, kuulla saan:
Älä pelkää, Hän vierelläs seisoo ja kannattaa.
Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa.
Älä pelkää, Hänen armonsa lopu ei milloinkaan.
Älä pelkää, Hän kanssasi kulkee ja johdattaa."
(säv. ja san. Ilkka Puhakka)
Älä pelkää, Hän vierelläs seisoo ja kannattaa.
Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa.
Älä pelkää, Hänen armonsa lopu ei milloinkaan.
Älä pelkää, Hän kanssasi kulkee ja johdattaa.
Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun
taakkani alle, mä jaksa en, uupunut oon.
Kukaan ei ymmärrä, vapisen, pelkään.
Tuntuu kuin matkani kesken jäis, kuulla saan:
Älä pelkää, Hän vierelläs seisoo ja kannattaa.
Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa.
Älä pelkää, Hänen armonsa lopu ei milloinkaan.
Älä pelkää, Hän kanssasi kulkee ja johdattaa."
(säv. ja san. Ilkka Puhakka)
Kommentit
Lähetä kommentti