Sovinnon avaimet

Milloin sinä olet viimeksi tehnyt sovinnon jonkun kanssa? Katsonut silmiin ja pyytänyt anteeksi? Unohtanut kaunantunteen ja antanut anteeksi? Milloin olet pysähtynyt kohtaamasi "hankalan" ihmisen eteen ja pohtinut, että mikä minua oikein tässä kohtaamisessa ärsyttää? Miksi oloni on epämukava? Milloin viimeksi olet tehnyt tilinpäätöksen omasta elämästäsi ja niistä asioista, joita kannat mukanasi vaikket enää haluaisikaan?

Meidän historiamme ja maamme kannalta yksi merkittävimpiä sovinnon murtumisen hetkiä ja päiviä oli 27.1.1918, kun Tokoinlahden rannalla sijaitsevan Paasitornin huipulle syttyi punainen valo sisällissodan, kansalaissodan, veljessodan, vapaussodan, luokkasodan, kapinan ja punakapinan alkamisen merkiksi. Vain kymmenen päivää aiemmin oli Kallion kirkossa kokoonnuttu kautta aikain ensimmäisille Kirkkopäiville keskustelemaan mm. maallikkotyön järjestämisestä, uskonnonvapaudesta, kirkon ja valtion suhteesta, uskonnonopetuksesta kouluissa sekä laajemminkin kirkosta ja sosiaalisista kysymyksistä. Vain kymmenen päivää ja punainen kääntyi valkoista, veli veljeään, naapuri naapuriaan, poika isäänsä ja suku toistaan vastaan. Vain kymmenen päivää ja katkeruus, viha, kapinahenki, armottomuus, puolueellisuus, väkivalta ja pelko nousivat kaikenlaisen yhteisen rakentamisen ja sovinnon tilalle. Vain kymmenen päivää ja kirkko koki yhden suurimmista arvokriiseistään.

 

Tänä vuonna, Anno Domini 2018, näistä tapahtumista tulee kuluneeksi pian sata vuotta. Sata vuotta ensimmäisistä kirkkopäivistä, sata vuotta sisällissodasta, sata vuotta sovinnon murtumisesta. Pitkä aika, yli ihmiselämän mittainen matka - mutta ihmismuistin kannalta lyhyt, liiankin lyhyt. Me olemme sotineet toisiamme vastaan ja teemme sitä edelleen. Me olemme olleet katkeria ja olemme sitä edelleen. Me olemme olleet armottomia ja olemme sitä edelleen. Me olemme rakentaneet muureja ja teemme sitä edelleen. Me olemme vaienneet ja teemme sitä edelleen. Nyt sadan vuoden jälkeen suuri kysymys kuuluu: Mitkä ovat sovinnon avaimet?

Itse ajattelen, että sovinnon avaimella on kaksi puolta. Toinen puoli kehottaa meitä murtamaan vaikenemisen muurit ja toinen puoli opettelemaan vaikenemista. Ensinnäkin nyt jos koskaan on aika murtaa kaikki ne muurit, joita olemme yhteiskuntana ja yksilöinä kasanneet toistemme välille. On aika puhua totta, on aika nostaa vaikeat asiat keskusteluun ja on aika olla rohkeita. Nyt on aika purkaa pala palalta yhteiskunnalliset, kirkolliset, kansalliset, sukupuolisidonnaiset ja globaalit rajat, joita olemme eri syistä ja eri tavoin traumatisoituina vetäneet ympärillemme. On aika sanoa #metoo mitä moninaisimmissa yhteyksissä, liittyivätpä ne sitten seksuaalisuuteen, koskemattomuuteen, sodan traumoihin, suvun luurankoihin tai ihmisryhmien väliseen tasa-arvoon. On aika kohdata kipupisteet ja sanoa: Anteeksi. On aika hyväksyä: En pysty antamaan anteeksi. On aika laskea irti ja kuulla, kuinka ympärillä muurit murtuvat ryskyen.

Samaan aikaan meidän on aika harjoittaa kuuntelemisen kristillistä hyvettä - vaikenemista. Jos me haluamme oikeasti ja aidosti nähdä toinen toisemme, meidän tulee kuunnella toisiamme. Jos me haluamme rakentaa yhteistä tulevaisuutta, meidän tulee hyväksyä erilaiset mielipiteet. Jos me haluamme jakaa sovinnon avaimia, meidän tulee nähdä oman historiamme kaikki sävyt ja kaikki ne hetket, jotka ovat meitä muokanneet. Jos me haluamme olla ihmisiä toisillemme, meidän täytyy nähdä myös toistemme historia. Minästä, sinästä ja hänestä täytyy tulla me. Teistä, heistä ja noista täytyy tulla me. Olitpa sitten punainen tai valkoinen, sininen tai vihreä, suomalainen tai pakolainen, nuori tai vanha, homo tai hetero, mies tai nainen tai jotakin siltä väliltä - voisimmeko olla me?