"Nostamme silmämme Herramme puoleen, nostamme silmämme Jeesuksen puoleen." Harmonisen kaunis moniääninen laulu vaimenee vähitellen ja auringonpaisteessa kylpevän kappelin täyttää levollinen hiljaisuus. Suljen silmäni, hengitän syvään ulos ja annan hartioideni laskeutua niille kuuluvaan asentoon. Verhojen välistä kurkisteleva auringon säde lämmittää silmäluomiani ja jokaisella uloshengityksellä mieleni hiljenee yhä lisää. Samalla tunnen, kuinka jalkani painuvat yhä raskaampina kappelin lattiaa vasten villasukkien lämmittäessä pakkasenpuremia varpaita. Hetken aikaa kuuluu vain eri tahtiin satunnaisia hentoja huokauksia, kunnes yksi kerrallaan tuolien hiukan narahtaessa ihmiset nousevat ja poistuvat kappelista kohti omaa sisintänsä, omia ajatuksiaan, omaa kolmen päivän matkaansa kohti hiljaisuutta - yksin ja silti yhdessä.
Nämä hiljaisuuden retriitin alkumetrit tulivat mieleeni tänä aamuna, kun aloitimme paastonajan matkan viimeisen etapin, hiljaisen viikon. Hiljaisella viikolla saamme kulkea Jeesuksen jalanjäljissä viimeiset metrit ja sentit kohti ensimmäistä ehtoollista, Getsemanen puutarhan tuskaisaa rukousta, Juudaksen petollista suudelmaa ja vangitsemista, opetuslasten hylkäämistä, kansanjoukon tuomiota ja Pilatuksen käsien pesua, raskaita askelia kohti Golgataa, naulojen iskuja, hitaasti kuluvia tunteja, Isän avuksi huutamista, kuolinhetken maanjäristystä, mustaa kaiken peittävää surua, viimeistä voitelua, tyhjän haudan ihmettä ja uuden toivon viriämistä - voittoa kuolemasta. Viikon aikana palmusunnuntain hurraavat väkijoukot muuttavat mieltään ja huutavat vangitun Jeesuksen edessä "Ristiinnaulitse!" Opetuslapset pettävät Jeesuksen, kieltävät hänet tai pakenevat turvaan pelastaakseen itsensä. Ja Jeesus kulkee askel kerrallaan kohti syvenevää hiljaisuutta, kohti lopullista pimeyttä ennen pimeyden kahleiden murtumista - ja hän tekee sen yksin.
Mietin monesti, että millaista mahtoi olla hiljaisuus noissa Jeesuksen viimeisissä päivissä? Päivissä, jotka olivat täynnä huutoa, epäilyksiä, vallanhimoa, juonittelua, vasaraniskuja ja viimeisiä hengenvetoja. Oliko hiljaisuus turvapaikka, jossa Jumala oli hetken läsnä? Oliko hiljaisuus painostavaa tai pelottavaa? Oliko hiljaisuudessa helppo hengittää vai istuiko hiljaisuus rinnan päällä tukahduttavana vieden viimeisetkin voimanrippeet? Oliko hiljainen hetki ennen kuolemaa pakokauhun täyttämä vai oliko se lupaus kärsimyksen päättävästä vapautuksesta? Millaista oli haudan hiljaisuus? Miten se päättyi?
Minulle hiljaisuus on yhtä aikaa sekä voimavara että pelon paikka. Kiireen keskellä pienet hiljaiset hetket syntyvät sisään- ja uloshengityksestä, silmien sulkemisesta, pilvien katsomisesta, veden liplatuksesta, auringonsäteistä ja sadepisaroiden äänestä. Nuo hetken koen monesti minulle annetuksi lahjaksi, jota en ole edes osannut pyytää tai etsiä. Noissa hetkissä koen myös hyvin vahvasti pyhän läsnäoloa ja ajattelen Jumalan kuiskaavan minulle: "Hengitä, kaikki on hyvin. Hengitä." Olen yksin - mutta en kuitenkaan ole. Sitten on niitä toisenlaisia hiljaisia hetkiä, joissa hiljaisuus on painostavaa, pelottavaa ja henkeä salpaavaa. Hetkiä, joissa koen lohdutonta turvattomuutta omien menneisyyden haamujeni ja tulevaisuuden pelkojeni keskellä. Hetkiä, joissa hiljaisuus huutaa sisimmässäni ja kaikuu mielessäni. Hetkiä, jolloin olen täysin yksin.
Yksinäisiä ihmisiä oman hiljaisuutensa keskellä on tänä päivänä aivan liikaa. Ihmisiä, joille yö on täynnä kauhuja. Ihmisiä, joille aamun ensi säteet eivät ole pelastus vaan syventyvän epätoivon symboli. Ihmisiä, joita kukaan ei kuule. Ihmisiä, joille kukaan ei sano "Hengitä, kaikki on hyvin. Hengitä." Tämä tunne ei ollut Jeesukselle vierasta. Ihmisenä hän koki kaikki pahimmat pelkomme. Hän eli läpi kauhut, joita emme edes osaa kuvitella. Ja hän on aina läsnä hiljaisuudessamme - silloinkin, kun emme sitä edes itse huomaa. Silloinkin, kun kukaan muu ei meitä tavoita. Hiljaisella viikolla Jeesus kutsuu meitä kulkemaan omaa tietään ja lupaa meille, että hän kulkee meidän vierellämme. Kenen vierellä sinä voisit kulkea? Ja kenet haluaisit itsesi vierelle, hiljaisuuteesi? Kenelle haluaisit sanoa "Hengitä." ja keneltä haluaisit sen kuulla? Kuka veisi pois huutavan hiljaisuutesi?
Tälläkin hiljaisella viikolla minä nostan silmäni Jeesuksen puoleen, istahdan hänen ristinsä juurelle ja tiedän, että siellä hän rikkoo huutavan hiljaisuuteni ja kuiskaa: "Hengitä. Kaikki on hyvin, hengitä."
Kommentit
Lähetä kommentti