Reformaation jälkeinen Eurooppa oli 1600-luvulla uskonnollinen ruutitynnyri, joka leimahti vuonna 1618 aiheuttaen kolmikymmenvuotisen kaikkia silloisia suurvaltoja koskettaneen pyhän sodan. Leimahduksen taustalla oli protestanttien viha ja pettymys siihen, että Böömin kuningas ja Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisariksi nimetty Ferdinand oli alkanut rajoittaa protestanteille vuonna 1609 keisarillisella kirjeellä taattua uskonnonvapautta. 23. toukokuuta raivostunut protestanttien joukko tunkeutui Prahan kukkulalla sijaitsevaan kuninkaanlinnaan ja defenestroi linnassa olleet kaksi katolista virkamiestä linnaa ympäröivän vallihaudan tunkioon. Virkamiehet selvisivät tilanteessa mustelmilla, hajuhaitoilla ja itsetuntoon kohdistuneella kolauksella, mutta tämä kapinoinnin kipinä riitti sytyttämään lopullisen sodan Evankelisen unionin ja Katolisen liigan välille. Hiekkalaatikko oli Euroopan kokoinen ja kapinoivia pikkumiehiä erivärisine lapioineen ja suurehkoine egoineen oli silmänkantamattomiin. Sotaa jatkettiin eri maiden kuninkaiden ja keisarien toimesta siviiliuhreista välittämättä vuosikausia, kunnes sodan uuvuttamat maat solmivat 24. lokakuuta 1648 uskonnollisen verilöylyn lopettaneen rauhan.
Maaliskuun 6. päivä 1988 alkoi Suomessa tänään kolmekymppisen virstanpylvään saavuttanut pyhä pappeussota. Ennen tuota oli kirkollisissa piireissä ja elimissä ympäri maan väännetty peistä naisen asemasta evankelisluterilaisessa kirkossamme. Kuuluuko naisen vaieta seurakunnassa vai saako hän käyttää hänelle luomisen yhteydessä annettua omaa ääntä? Onko pappeus sallittu vain kaksilahkeisille vai olisiko aika jo kypsä sille, että hameväki hyväksyttäisiin osaksi pyhää pappissäätyä? Onko pappeus riippuvainen sukupuolesta? Voiko alisteisesta tulla tasa-arvoinen? Onko sakramenttien pyhyys lähtöisin ihmisestä vai Jumalasta? Suomessa kirkolliskokous päätyi naispappeudesta kielteiseen päätökseen kolme kertaa vuosina 1963, 1976 ja 1984, kunnes 6.11.1986 aika oli kypsä ja yli kolme neljäsosaa kirkolliskokouksen edustajista, 87 puolesta ja 21 vastaan, äänesti naisten pappisviran puolesta. Ja kas, ensimmäiset naiset saivat vihdoin astella kirkonkäytäviä pitkin kohti uutta säätyä maaliskuussa 1988 saatesanoin: "Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." Tasa-arvoa säteilevä virstanpylväs oli isketty kirkkomaahan uuden ajan merkiksi - pappeus oli yhteinen, maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Näin kauniisti loppuvat ne sadut, joita meille itse kullekin on lapsena luettu. Sadut, joissa prinssi pelastaa prinsessan, paha saa palkkansa, lapset löytävät perille kotikoivun juurelle tähden johdattamina ja sukupuoli ei määrittele ihmisen asemaa yhteiskunnassa saatikka kirkossa. Saduissa papit olisivat pappeja eivätkä pappeja ja naispappeja. Saduissa naisen euro olisi euro eikä kahdeksankymmentä senttiä. Saduissa johtajuus ei olisi suoraan verrannollinen maskuliinisiin hyveisiin. Saduissa hyvä jätkäkin saisi itkeä. Saduissa kiltti tyttökin saisi kiukutella. Ja saduissa vihapuhe hukkuisi keskinäisestä kannustuksesta, ymmärryksestä, tasa-arvosta ja rakkaudesta syntyvän valtameren aaltoihin lämpimän kesäillan auringonlaskussa ihmisten laulaessa toisiinsa nojaten täydellisessä harmoniassa: "We are the world, we are the children. We are the ones who make a better day, so let's start giving." Siirappistako - ehdottomasti. Utopiaako - vaikea sanoa. Mahdollistako - toivottavasti. Vaatii paljon työtä ja ei ole ollenkaan yksinkertaista - aivan varmasti. Onko tämä kirkkomme suurin haaste - luultavasti. Kannattaako edes yrittää ja lyödä päätään seinään - no todellakin.
Halusimmepa myöntää sitä tai emme, niin väitän että meillä on kirkossamme meneillään vuosituhantisten perinteiden ja näkemysten seurauksena vuonna 1988 uuteen liekkiin leimahtanut kolmikymmenvuotinen sota. Sota, jossa ovat osallisia miehet ja naiset, sukupuolioletetut ja sukupuolettomat, kirkkoon kuuluvat ja kuulumattomat, kastetut ja kastamattomat, uskovat ja uskonnottomat. Tässä sodassa hiekkalaatikko, tai ehkä ennemminkin leikkikenttä, kattaa koko Suomen siionin ja vaaleanpunaisilla, turkooseilla ja ruohonvihreillä lapioilla varustettuina taistelemme kaikki paikastamme auringossa ja nähdyksi tulemisen lämmössä. Rakennamme toinen toistaan hienompia hiekkakakkuja, joita manaamme esiin muotin alta mitä moninaisimmilla loruilla. "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku." on niin passé - nyt tarvitaan jotain aivan uutta. Leikkikentän yhdessä nurkassa piiloudutaan omilta traumoilta leikin avulla, liukumäkeen jonotetaan kuin ämpäreitä uuden Verkkokaupan avajaisissa ja puiston kauimmaisessa nurkassa kovisten jengi polttaa näkyvästi salaa virsikirjan ohuen ohuisiin sivuihin käärittyjä sätkiä - mehän ei perinteitä arvosteta, palamaan vaan. Ja puiston keskellä, siellä on se kultaisin lapion varustettu joukko, johon meistä jokainen haluaisi kuulua. Siellä ovat kirkon uudistajat, innovaattorit, kasvot ja äänet, joiden valossa haluaisimme paistatella, edes hetken, jos hyvin käy. Ja heidän vieressään, yhtä lailla keskiössä, ovat hopealapiot tanassa kirkon järjen äänet, kriitikot, totuuden torvet ja pienen ihmisen puolesta huutavat agitaattorit, joita me yhtä aikaa ihailemme ja pelkäämme ja joiden edessä hiljaa mielessämme rukoilemme: "Herra varjele meitä joutumasta heidän silmätikukseen."
Lapsena sotaleikit, poliisit ja rosvot, kymmenet tikut laudalla ja neljät maalit - ne leikit kestivät vain hetken ja ne olivat vain leikkiä. Nykyinen kolmikymmenvuotinen sota ei ole leikkiä vaan totisinta totta. Tässä sodassa on uhreja, oikeita ihmisiä, seurakuntalaisia, jotka jäävät kirkollisen taistelutantereemme vangeiksi tai ovat sen keskiössä tahtomattaan. Ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kirkollisen historiamme kipupisteitä, pienen pieniä nyansseja, jotka saavat taistelun osapuolet kääntymään toisiaan vastaan hetken sadasosassa. Tässä sodassa monet roolit ovat meille ennalta määrättyjä, me emme ole saaneet valita niitä. Meille on annettu etuliitteellisiä määritelmiä, meidät on lokeroitu toisten toimesta ja me etsimme ulospääsyä, tapaa olla aidosti oma itsemme. Naispappeus on monelle meistä suuren haaveen täyttymys, pikkutytöstä asti haaveiltu unelma tai aikuisena monien vaiheiden jälkeen toteutunut salainen toive - ja tästä olemme hämmennykseen asti onnellisen kiitollisia. Mutta onko meillä oikeus siihen? Saammeko olla kirkossa edelleenkään kaikkialla totta?
Koska ennen kaikkea, tässä sodassa suurin uhri on kirkko. Ei kirkko rakennuksena vaan yhteisönä, olemuksena. Yhteisönä, joka aidoimmillaan on monikasvoinen, ääninen, sukupuolinen, tunteinen. Yhteisönä, jossa papit ovat pappeja, ihmiset ihmisiä ja tahtotila yhteinen - rakentaa meidän kirkkoa kohti seuraavaa kolmikymmenvuotista matkaa, yhdessä, auringonlaskuja odottaen ja käsikädessä laulaen: "War is over."
Maaliskuun 6. päivä 1988 alkoi Suomessa tänään kolmekymppisen virstanpylvään saavuttanut pyhä pappeussota. Ennen tuota oli kirkollisissa piireissä ja elimissä ympäri maan väännetty peistä naisen asemasta evankelisluterilaisessa kirkossamme. Kuuluuko naisen vaieta seurakunnassa vai saako hän käyttää hänelle luomisen yhteydessä annettua omaa ääntä? Onko pappeus sallittu vain kaksilahkeisille vai olisiko aika jo kypsä sille, että hameväki hyväksyttäisiin osaksi pyhää pappissäätyä? Onko pappeus riippuvainen sukupuolesta? Voiko alisteisesta tulla tasa-arvoinen? Onko sakramenttien pyhyys lähtöisin ihmisestä vai Jumalasta? Suomessa kirkolliskokous päätyi naispappeudesta kielteiseen päätökseen kolme kertaa vuosina 1963, 1976 ja 1984, kunnes 6.11.1986 aika oli kypsä ja yli kolme neljäsosaa kirkolliskokouksen edustajista, 87 puolesta ja 21 vastaan, äänesti naisten pappisviran puolesta. Ja kas, ensimmäiset naiset saivat vihdoin astella kirkonkäytäviä pitkin kohti uutta säätyä maaliskuussa 1988 saatesanoin: "Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." Tasa-arvoa säteilevä virstanpylväs oli isketty kirkkomaahan uuden ajan merkiksi - pappeus oli yhteinen, maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Näin kauniisti loppuvat ne sadut, joita meille itse kullekin on lapsena luettu. Sadut, joissa prinssi pelastaa prinsessan, paha saa palkkansa, lapset löytävät perille kotikoivun juurelle tähden johdattamina ja sukupuoli ei määrittele ihmisen asemaa yhteiskunnassa saatikka kirkossa. Saduissa papit olisivat pappeja eivätkä pappeja ja naispappeja. Saduissa naisen euro olisi euro eikä kahdeksankymmentä senttiä. Saduissa johtajuus ei olisi suoraan verrannollinen maskuliinisiin hyveisiin. Saduissa hyvä jätkäkin saisi itkeä. Saduissa kiltti tyttökin saisi kiukutella. Ja saduissa vihapuhe hukkuisi keskinäisestä kannustuksesta, ymmärryksestä, tasa-arvosta ja rakkaudesta syntyvän valtameren aaltoihin lämpimän kesäillan auringonlaskussa ihmisten laulaessa toisiinsa nojaten täydellisessä harmoniassa: "We are the world, we are the children. We are the ones who make a better day, so let's start giving." Siirappistako - ehdottomasti. Utopiaako - vaikea sanoa. Mahdollistako - toivottavasti. Vaatii paljon työtä ja ei ole ollenkaan yksinkertaista - aivan varmasti. Onko tämä kirkkomme suurin haaste - luultavasti. Kannattaako edes yrittää ja lyödä päätään seinään - no todellakin.
Halusimmepa myöntää sitä tai emme, niin väitän että meillä on kirkossamme meneillään vuosituhantisten perinteiden ja näkemysten seurauksena vuonna 1988 uuteen liekkiin leimahtanut kolmikymmenvuotinen sota. Sota, jossa ovat osallisia miehet ja naiset, sukupuolioletetut ja sukupuolettomat, kirkkoon kuuluvat ja kuulumattomat, kastetut ja kastamattomat, uskovat ja uskonnottomat. Tässä sodassa hiekkalaatikko, tai ehkä ennemminkin leikkikenttä, kattaa koko Suomen siionin ja vaaleanpunaisilla, turkooseilla ja ruohonvihreillä lapioilla varustettuina taistelemme kaikki paikastamme auringossa ja nähdyksi tulemisen lämmössä. Rakennamme toinen toistaan hienompia hiekkakakkuja, joita manaamme esiin muotin alta mitä moninaisimmilla loruilla. "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku." on niin passé - nyt tarvitaan jotain aivan uutta. Leikkikentän yhdessä nurkassa piiloudutaan omilta traumoilta leikin avulla, liukumäkeen jonotetaan kuin ämpäreitä uuden Verkkokaupan avajaisissa ja puiston kauimmaisessa nurkassa kovisten jengi polttaa näkyvästi salaa virsikirjan ohuen ohuisiin sivuihin käärittyjä sätkiä - mehän ei perinteitä arvosteta, palamaan vaan. Ja puiston keskellä, siellä on se kultaisin lapion varustettu joukko, johon meistä jokainen haluaisi kuulua. Siellä ovat kirkon uudistajat, innovaattorit, kasvot ja äänet, joiden valossa haluaisimme paistatella, edes hetken, jos hyvin käy. Ja heidän vieressään, yhtä lailla keskiössä, ovat hopealapiot tanassa kirkon järjen äänet, kriitikot, totuuden torvet ja pienen ihmisen puolesta huutavat agitaattorit, joita me yhtä aikaa ihailemme ja pelkäämme ja joiden edessä hiljaa mielessämme rukoilemme: "Herra varjele meitä joutumasta heidän silmätikukseen."
Lapsena sotaleikit, poliisit ja rosvot, kymmenet tikut laudalla ja neljät maalit - ne leikit kestivät vain hetken ja ne olivat vain leikkiä. Nykyinen kolmikymmenvuotinen sota ei ole leikkiä vaan totisinta totta. Tässä sodassa on uhreja, oikeita ihmisiä, seurakuntalaisia, jotka jäävät kirkollisen taistelutantereemme vangeiksi tai ovat sen keskiössä tahtomattaan. Ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kirkollisen historiamme kipupisteitä, pienen pieniä nyansseja, jotka saavat taistelun osapuolet kääntymään toisiaan vastaan hetken sadasosassa. Tässä sodassa monet roolit ovat meille ennalta määrättyjä, me emme ole saaneet valita niitä. Meille on annettu etuliitteellisiä määritelmiä, meidät on lokeroitu toisten toimesta ja me etsimme ulospääsyä, tapaa olla aidosti oma itsemme. Naispappeus on monelle meistä suuren haaveen täyttymys, pikkutytöstä asti haaveiltu unelma tai aikuisena monien vaiheiden jälkeen toteutunut salainen toive - ja tästä olemme hämmennykseen asti onnellisen kiitollisia. Mutta onko meillä oikeus siihen? Saammeko olla kirkossa edelleenkään kaikkialla totta?
Koska ennen kaikkea, tässä sodassa suurin uhri on kirkko. Ei kirkko rakennuksena vaan yhteisönä, olemuksena. Yhteisönä, joka aidoimmillaan on monikasvoinen, ääninen, sukupuolinen, tunteinen. Yhteisönä, jossa papit ovat pappeja, ihmiset ihmisiä ja tahtotila yhteinen - rakentaa meidän kirkkoa kohti seuraavaa kolmikymmenvuotista matkaa, yhdessä, auringonlaskuja odottaen ja käsikädessä laulaen: "War is over."
Kommentit
Lähetä kommentti