Puhu äänellä jonka kuulen



Kumpaa sinä pelkäät, melua vai rauhaa? Kumpaa sinä kaihdat, yksinäisyyttä vai laumaa? Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Olet syvää vettä, luoksepääsemätön vuori. Unohdettu ullakko, olet titaaninen kuori. Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa? Miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän, runoilla jotka käsitän. Sinuun tarvii tekstityksen, salaisuuksien selittäjän, kertojan kaikkitietävän. Puhu äänellä, jonka kuulen.




Tämä Happoradion kappale on sellainen, jota huomaan kausittain kuuntelevani hyvin paljon. Kuuntelen sitä syksyn pimeydessä, kun maahan pudonneet lehdet muodostavat elämän ja kuoleman kiertokulusta muistuttavan räsymaton erityisesti puistojen nurmikoille ja metsien siimekseen. Kuuntelen sitä myös aurinkoisina kevättalven päivinä, jolloin syksyinen räsymatto on muuttunut mullaksi ja valmistautuu antamaan elinvoimansa maan uumenista puhkeavalle uudelle elämälle. Pimeyteen sukeltava syksy ja valoon puhkeava kevät ovat minulle yhtä lailla haasteellisia aikoja. Aikoja, jolloin monesti kaipaan saada jäädä peiton alle turvaan. Nukkua vielä hetken tai koko päivän. Kääntää katseeni minuun kohdistuvista odotuksista syvälle sydämeeni ja omaan tyhjyyteeni. Kulkea kaipaavan ihmisen ohi, ainakin kerran. Huutaa ääneen: "Antakaa minun olla."

Joskus toivon, että noina hetkinä pääni yläpuolella olisi tekstityslaite. Laite, joka lukisi ajatukseni ja jakaisi ne ymmärrettävällä ja päivänvalon kestävällä kielellä. Laite, joka selittäisi kipeän salaisuuteni muille niin, että minun ei tarvitsisi pelätä kasvojeni menetystä. Laite, joka selkiyttäisi ajatukseni ja saisi minut puhumaan äänellä, jonka muut kuulevat. Äänellä, joka ei satuttaisi toisia. Äänellä, joka ei rikkoisi vaan rakentaisi. Äänellä, joka ei vaikenisi yhteisessä pöydässä, vaan olisi tasavertainen keskustelukumppani ja varteenotettava seuralainen. Äänellä, joka rohkenisi myös tarpeen vaatiessa huutaa niiden puolesta, joille syksy on vielä pimeämpi ja joille kevään valo on täynnä kauhua, uupumusta ja loputonta itsensä ruoskimista. 

Tänään haluan sanoa sinulle, joka jaat ajatukseni ja kokemukseni, että et ole niiden kanssa yksin. Elämän varjot ja valot ovat yhtä aikaa siunaus ja kirous tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Puhumattomuus ja kuulemattomuus, ymmärtämättömyys tai joskus jopa rehellinen ilkeys rikkovat joka hetki ihmisiä, ihmissuhteita, työpaikkoja ja elämää. Sinä ja minä, me olemme osa joukkoa, jolle yön pimeys voi olla ainut paikka hengittää vapaasti. Jolle aamun ensimmäinen valonkajo voi olla kyyneleet silmiin nostattava merkki siitä, että elämä jatkuu sittenkin. Jolle toisen ihmisen hyväksyvä katse, kaunis sana tai kosketus voi olla lupaus siitä, että elämä on elämisen arvoinen - ainakin tänään. 


Tänään haluan myös alleviivata sekä sinulle että itselleni sen, että nämä tunteet eivät tee meistä huonoa ihmistä. Ne eivät vie meiltä mahdollisuuksia täyteen elämään. Ne eivät ole este rakkaudelle. Ne eivät sulje mahdollisuutta edetä työelämässä. Enemminkin ajattelen, että ne ovat mahdollistajia. Ne mahdollistavat rehellisyyden, aitouden, tabujen rikkomisen, rajojen purkamisen, ihmisenä elämisen. Ne mahdollistavat vaikeiden asioiden pöydälle nostamisen ja uudet alut. Ne mahdollistavat kipujen hyväksymisen ja rikottujen ihmisten paranemisen - pieni hetki kerrallaan. Ollaanko siis yhdessä rohkeasti rikki ja opetellaan puhumaan äänellä, joka kuullaan ja ymmärretään? Ja sovitaanko, että selittelyjen ja salaisuuksien aika on ohi. 

Kommentit

Lähetä kommentti