Ensi syksynä kirkossamme kuhisee ja kihisee, kun seurakuntalaiset suunnistavat hippulat vinkuen vaaliuurnille äänestämään omaa ehdokastaan kirkollisten vaikuttajien joukkoon - seurakuntaneuvostoon, yhteiseen kirkkovaltuustoon, kirkkoneuvostoon ja kirkkovaltuustoon. Itse asiassa tuo kuhina on käynnistynyt jo nyt, kun on rekrytoinnin ja ehdokasasettelun aika. Uusia ehdokkaita ja jo kirkollisen kentän konkareita houkutellaan asettumaan ehdolle monenlaisilla iskulauseilla ja haasteilla: "Haluatko vaikuttaa kirkon tulevaisuuteen?", "Mitä sinä voisit tehdä kirkkosi hyväksi?", "Nyt on aika vaikuttaa - asetu ehdolle!" ja kaikista tärkeimpänä "Millainen on #minunkirkkoni?" Millainen on siis #minukirkkoni, #sinunkirkkosi, #hänenkirkkonsa, #meidänkirkkomme, #teidänkirkkonne, #heidänkirkkonsa ja ennen kaikkea #niidenkirkko?
Kirkollinen todellisuus on ollut mitä suuremmassa määrin itselleni henkilökohtaista todellisuutta jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Seurakunnan vapaaehtoisena #minunkirkkoni antoi nuorelle, juuri omilleen muuttaneelle teologian opiskelijalle, mahdollisuuden olla osa uuden asuinalueeni yhteisöä ja kokeilla kristillisen kasvattajan ensilentoa pyhäkoulutätinä. Päiväkerhossa ja iipparissa #minunkirkkoni muuttui työyhteisön jäsenyydeksi, jossa otin varsinaiset ensiaskeleeni kohti sisäistä pappeutta. Silmät suurena ihmettelin ensimmäiset kuukaudet kirkollista jargonia, hallintohimmeleitä ja työalojen välisiä kommervenkkeja ja dialogin puutetta. Kanslistina #minunkirkkoni hallintohimmelit asettuivat vähitellen kauniiksi kokonaisuudeksi, joka sai uusia ulottuvuuksia tiedotustyön tullessa osaksi työnkuvaa.
Alttarilla vihkivalojen yhteydessä #minunkirkkoni oli jälleen hetken aikaa kotiseudullani, rippikirkossani Kymissä. Esikoisen ja kuopuksen myötä #minunkirkkoni tuli juhlaan ja arkeen kastemaljan, perhekerhojen, muskareiden ja mukulamessujen kautta. #minunkirkkoni tuki tuoreen äidin kipuilua esikoisen koliikin keskellä, opetti hengittämään rukouslaulun kautta toisen lapsen syntymän hetkellä, toi ilon ja yhteyden hetkiä elämään perhekerhossa ja muskareissa. #minunkirkkoni oli täynnä tuoksuja, kosketusta, lasten uusia taitoja, valvottuja öitä, maitotahraisia vaatteita, vatsavaivoja, vanhempien hämmennystä ja riemua - kaikkea sitä, mitä perhe-elämän alkutaipaleelle kuuluu.
Kymmenen vuotta sitten #minunkirkkoni tuli sydämeen, ihon alle, ajatuksiin, tekoihin, tunteisiin, kun vastasin pappisvihkimyksen yhteydessä "Tahdon.". #minunkirkkoni oli tuossa hetkessä se, jota lupasin rakentaa, jossa lupasin toimia esikuvallisesti, jonka kautta lupasin palvella Kristuksen kirkkoa ja jokaista seurakuntalaista kevyt ies harteillani - lupasin, vaikka sydämeni epäröi. Onko minusta tähän? Riitänkö? Piispan painavan käden painuessa pääni päälle siunauksen merkiksi ja matalan äänen lausuessa siunaussanat tuli rauha ikkunasta tulleen auringonsäteen myötä, joka tuntui sanovan: Tämä on #minunkirkkoni ja minä olen kutsunut sinut.
Uskon ja ajattelen, että #minunkirkkoni on meille jokaiselle hyvin erilainen. Eri näköinen, kokoinen, tuntuinen. Se on joskus lähempänä ja joskus kauempana. Se hengittää välillä sujuvasti ja välillä katkonaisesti. Se rakastaa ja armahtaa - se vihaa ja satuttaa. Se kutsuu ja luo yhteyttä - se saa pakenemaan ja jakaa kuppikuntiin. Se on #sinunkirkkosi, #hänenkirkkonsa, #meidänkirkkomme, #teidänkirkkonne, #heidänkirkkonsa. Se on myös #niidenkirkko, jotka ovat meistä kaikkein kauimpana ajatuksisssa, sanoissa ja teoissa. Se on - halusimmepa sitä tai emme. Koska #minunkirkkoni ytimessä on ihmisen suhde Jumalaan, taivaallinen napanuora, ymmärryksen ylittävä turvaverkko, ikuinen rakkaus. Rakkaus, joka sanoo meille: "Sinä olet rakastettu, sinä olet hyvä ja sinä olet minun." Ja sinä tai minä emme voi tätä rakkautta toisiltamme evätä, koskaan, koska #minunkirkkoni. Nyt on aika rakentaa kirkkoa yhdessä ja sanoa "Tahdon." - sanotko sinä niin?
Kommentit
Lähetä kommentti