Armoton usko vai uskomaton armo?

”Minut ympäröin tyhjyydellä, jotta voisin nähdä, jotta oppisin itse mitä tunnen ja tietäisin sen. Nyt on mentävä yksin, kulkee pitää ilman varjoo. Osan jäätävä taakse, jotta toinen voi loppuun löytää.
Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin. Sen on tultava loppuun: 
Nyt on aika viimeiseen tiimaan.”

Yksinäisyys on yksi nykyihmisen ja kristityn pahimmista vihollisista. Yksinäisyys lymyää pelon keskellä, se tekee pesän hiljaisiin hetkiin, se tarttuu kiinni kaulaan ja kuristaa, se saa mielen epäilemään omaa merkityksellisyyttään. Samaan aikaan yksinäisyys on siunaus, pelastus ja keidas. Yksinäisyys on paikka, jossa mieli lepää ja vahvistuu, jossa hengitys tasaantuu ja jossa ihminen löytää itsensä ja oman sisäisen äänensä kaaoottisen maailman melskeen keskellä.

Sola fide – yksin uskosta. Me pelastumme yksin uskosta. Uskosta Jumalaan. Jumalaan, joka on läsnä epäuskossamme ja meitä ympäröivässä tyhjyydessä, tunteissa, varjoissa ja tiimalasin hiekassa. Jumalaan, joka on läsnä uskonvarmuudessa ja hetkissä, joissa tunnemme olevamme niin lähellä Häntä kuin se on maallisessa todellisuudessa mahdollista. Me pelastumme yksin uskosta, joka kurkottaa kohti Jumalaa. Uskosta, joka nousee kaipauksesta. Uskosta, joka uskaltaa luopua. Uskosta, joka tekee kipeää. Ja uskosta, joka parantaa kaikki haavat.


”Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää. Niin tuskaisen läsnä, joka hetki, vaikka pään pois kääntää. Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään, muttei silti tule luo vaan tuijottaa, tuijottamistaan. Tämä tie meidät kaataa, ei voi jatkaa, ei voi olla näin. Sen on tultava loppuun: 
Nyt on aika viimeiseen tiimaan.”

Toinen tämän päivän pahimmista vihollisista ovat erilaiset kuvat. Peilikuvat, maalaukset, valokuvat, videokuvat ja mielikuvat – kuvat, jotka eivät koskaan häviä. Kuvat, jotka ovat palaneet kiinni verkkokalvoihimme. Kuvat ihmisen kärsimyksestä, pelosta, julmuudesta, vallanhalusta, välinpitämättömyydestä ja vilpillisyydestä. Kuvat omasta epäonnistumisesta, riittämättömyydestä, virheistä – kaikesta siitä, mihin olemme tietoisesti tai tiedostamattamme syyllistyneet.

Sola gratia – yksin armosta. Me pelastumme yksin armosta. Jumalan armosta. Armosta, joka lahjoitetaan meille ilman omia ansioitamme, pyrkimyksiämme, jatkuvaa yrittämistämme ja sitä seuraavaa kompurointiamme. Ansioton rakkaus minun osakseni, näin opin jo rippikoulussa, ja muistan kysyneeni jo silloin ”Oikeastiko?” Riitänkö, kelpaanko, uskallanko luottaa – oikeasti? Nyt ja aina uudestaan? Koskeeko Jumalan armo myös minua?

”Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista, jonka raajat kuolleet on. Tän täytyy mennä näin, vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää. Mutta tiedän et on turhaa armoo viivyttää.”

Kolmas pahin vihollinen nykyihmiselle ja kristityllekin on kuolema. Kuolema, joka tulee luoksemme kutsumatta, lupaa kyselemättä ja armoa antamatta. Kuolema, joka katkaisee kaikki siteet, rikkoo kaikki rajat ja johon päättyy paljon hyvää ja kaunista. Kuolema, joka saa meidät tuntemaan pelkoa, kauhua ja luopumisen kipeää tuskaa. Kuolema, joka on luonnollinen osa elämän kiertokulkua, mutta jonka me olemme säilöneet luonnottomien asioiden laatikkoon, lukkojen taakse, pois silmistä ja mielestä. Laatikkoon, jonka haluamme unohtaa, ikuisiksi ajoiksi.

Solus Christus – yksin Kristuksen tähden. Me pelastumme yksin Kristuksen tähden. Tosi ihmisen ja tosi Jumalan. Kristuksen, joka tuntee ihmisyytemme perin pohjin. Kristuksen, joka syntyi ihmisestä, koki kasvukivut ja joka kapinoi. Kristuksen, joka paransi, opetti ja rakasti. Kristuksen, joka suostui Isänsä epäinhimilliseen suunnitelmaan ja joka koki kuoleman kauhut ristinpuulla. Kristuksen, joka antoi henkensä Isänsä käsiin ja joka nousi kolmantena päivänä kuolleista. Kristuksen, jonka elämä täytyi mennä niin kuin se meni, koska Jumala ei voinut enää viivyttää armoaan – ei hetkeäkään.

Koska ihmiskunta tarvitsee uskoa, armoa ja Kristusta. Koska me emme selviä omin voimin. Koska me emme valitettavasti koskaan opi. Koska me toistamme samat virheet yhä uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Aurinko nousee ja laskee aamu aamun ja ilta illan jälkeen. Maailma jatkaa kulkuaan omaa määrättyä polkuaan. Me ihmiset synnymme ja kuolemme kukin omalla ajallamme ja siinä välissä teemme parhaamme, ehkä. Uskomme, toivottavasti. Tarvitsemme Apulanta-yhtyeenkin peräänkuuluttamaa armoa, ehdottomasti. Ja pelastumme yksin Kristuksen tähden, aamen.

Kommentit