Herkästi särkyvää

Tulitikku raapaisee tikkuaskin sivussa olevaa sytytyspintaa, liekki leimahtaa puuhun ja rikin tuoksu leijailee nenään. Käsi ojentuu harkitun varmasti kohti toista adventtikynttilää,

rauhan kynttilää. Tuli tarttuu kynttilän sydämeen ja liekki voimistuu hetki hetkeltä

kuin vakuuttaen ja toistaen jokaisella lepatuksella todeksi Jeesuksen sanat:

"Rauhan minä jätän teille, minun rauhani. Olkaa rohkeat ja älkää vaipuko epätoivoon."

Olkaa rohkeat - olemmeko? Älkää vaipuko epätoivoon - vaivummeko? 

Rohkeuden vastakohta on pelko, tunne joka on varmasti meille kaikille jollakin tavalla tuttu.

Itselleni tämä tunne konkretisoitui pari päivää sitten itsenäisyyspäivän tunnelmissa, kun huomasin päiväkävelyni päättyneen yllättäen keskelle vilkkuvia poliisivaloja, suljettuja kadunpätkiä, megafoniin solvauksia huutavia ihmismassoja ja ristiriitaisia tunteita. Läsnä oli hämmennystä, aggressiota, epäuskoa, kapinahenkeä ja kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta - sekä pelkoa. Jos ei muilla, niin ainakin minulla. Pelkoa siitä, että ihmisten silmissä loisti ymmärtämättömyys ja viha. Pelkoa siitä, että millaiseen maailmaan lapseni kasvavat. Ja pelkoa siitä, että onko meillä enää paluuta yhteiseen ymmärrykseen ja sovintoon.

Toivon vastakohta on puolestaan epätoivo, tunne jonka parissa olen kipuillut kirkkomme jäsenten ja kollegojen viime aikaisten julkisten lausumien myötä. Lausumien, jotka kyseenalaistavat naisten pappeuden, minun pappeuteni. Lausumien, jotka arvottavat ihmistä hänen seksuaalisen suuntautuneisuutensa tai suuntautumattomuutensa pohjalta. Lausumien, jotka nostavat uskon ytimeen instituution ja rakenteet ohi yhteisön ja ihmisen. Uskomatontako? Kyllä, mutta valitettavasti totta. Edelleenkin, tänäkin pian päättyvänä armon ja armottomuuden vuonna 2018.

Tämän kaiken keskellä me odotamme jälleen adventtikynttilöiden valoa ja meitä lähestyvää  toivon lasta, rauhan ruhtinasta, rakkauden lähettilästä ja ilon tuojaa. Mutta miten me häntä odotamme ja miten me otamme hänet vastaan? Olemmeko rohkeina toivottamassa hänet tervetulleeksi vai pakenemmeko suljettujen ovien ja lukkojen taakse? Kuljemmeko hänen ohitseen pää painuksissa epätoivosta vai uskallammeko katsoa häntä toiveikkaasti silmiin ja ajatella: "Jospa hän näkisi minut, juuri nyt, juuri tällaisena kuin olen?"

Jeesuksen peräänkuuluttama rohkeus on sitä, että me murramme välillämme olevia muureja ja lukkoja yksi kerrallaan. Jeesus ei tähän apuamme tarvitse, koska hän murtaa ne lukot muutenkin -  Luojan kiitos. Mutta me ihmiset tarvitsemme, jokainen meistä. Lopetetaan siis vaikeneminen, pelkääminen ja pakeneminen, yhdessä, sillä siinä konkretisoituu Jeesuksen julistama toivo. Toivo on sitä, että me näemme myös positiivisen muutoksen. Toivo on sitä, että me uskomme tuon muutoksen olevan ylipäätään mahdollista. Ja toivo on siinä, että Jeesus sanoo jokaiselle rikotulle, petetylle, joukkoon kuulumattomalle, ahdistuneelle, toivottamalle, väsyneelle, vihaiselle, pelkäävälle, epätoivoiselle ja herkästi särkyvälle - minulle ja sinulle: "Nosta pää pystyyn, et ole yksin."

"If blood will flow when flesh and steel are one. Drying in the color of the evening sun.
Tomorrow's rain will wash the stains away, but something in our minds will always stay.

Perhaps this final act was meant to clinch a lifetime's argument, 

that nothing comes from violence and nothing ever could.

For all those born beneath an angry star lest we forget how fragile we are.

On and on the rain will fall, like tears from a star, like tears from a star.
On and on the rain will say, how fragile we are, how fragile we are..." 

-Sting