Koti, uskonto ja isänmaa


Vuonna 1990 olin neljätoista vuotias teini Kotkassa, demokratian kehdossa, jossa punaiset liput liehuivat sydämissä, saloissa ja erityisesti vappumarsseilla. Jossa työn orjat nousivat nousivat sorron yöstä yhteisessä rintamassa laulaen ja opettivat tyttärensä ja poikansa kunnioittamaan tavallisia duunareita - tämän maan kivijalkaa ja raskaan työn raatajia. Jossa teinien kasettisoittimista kuului C-kasetilta Raptorin painavaa sanaa: "Koti, uskonto ja isänmaa. Siinä kolme asiaa, joiden nimissä ihmistä tappaa saa. Tätä paskaa ne sinulle jauhaa." Punainen oli työläisen sydän, Karjalan viirin ja demokratian punainen. Punainen oli veri, joka oli vuodatettu Kannaksella ja tehdastyön arjessa, punaistakin punaisempi ja uhrauksista kaikkein suurin - tämän maan kivijalka. Ja valkoinen oli herran mahdin väri. Herran, jonka edessä kumarrettiin kunnioituksesta ja jolle selän takana huudeltiin äänettömiä solvauksia - verisesti loukkaantuneena, vallan ikeen alla.

Vuonna 1990 olin neljätoista vuotias teini Kotkassa, demokratian kehdossa, jossa tumma ihonväri oli stigma, merkki toiseudesta ja muukalaisuudesta. Jossa pelko ja kateus loivat mustia varjoja keskelle punaista todellisuutta ja valkoista valtaa. Jossa "Herra oli herra, vaikka sen voissa paistaisi." Jossa maahanmuuttaja oli yhteiskunnan tukien varassa leveästi elävä loinen. Jossa työläinen jäi yhä uudelleen ja uudelleen vaille kipeästi kaipaamaansa arvostusta - ja katkeroitui. Valkoisesta tuli yhä valkoisempaa, mustasta yhä mustempaa ja punaisesta, jos mahdollista, yhä punaisempaa. Rakennettiin muureja, vedettiin rajoja ja viritettiin erilaisia hälytysjärjestelmiä - jotta me olisimme turvassa, he eivät saisi ylivaltaa ja ne pysyisivät omissa kaupunginosissaan, omiensa keskellä,
poissa silmistä ja poissa mielestä.


Vuonna 2019 olen 43 vuotias aikuinen, keski-ikää lähestyvä äiti ja vaimo, punavihreässä kuplassa elävä pappi. Kuplassa, jossa ilmastonmuutos on faktaa eikä fiktiota. Jossa tasa-arvo, ammatinvalinta tai tulevaisuus ei ole riippuvainen sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Jossa uskonnonvapaus on ihmisen perusoikeus. Jossa kirkon ovet ovat auki kaikille. Jossa ehtoollispöytään mahtuvan rinnakkain Irma, Hussein ja Reiska - juuri sellaisina kuin he ovat. Ja jossa ei ole enää valkoisia, punaisia ja mustia - vain ihmisiä.

Vuonna 2019 olen 43 vuotias aikuinen, keski-ikää lähestyvä äiti ja vaimo, puna-viher-sini-musta-valko-keltaisessa todellisuudessa elävä pappi. Todellisuudessa, jossa ihmisen arvomaailma ei näy puheissa, teoissa ja kasvoissa - jossa naapurin äänestyskäyttäytyminen yllättää meidät perinpohjin. Todellisuudessa, jossa naista saa julkisesti haukkua huoraksi, mutta rasistin nimeäminen rasistiksi tuo oikeuden tuomion. Todellisuudessa, jossa oppineisuus ei ole sivistyksen tae vaan pahimmillaan kaukana siitä. Todellisuudessa, jossa "koti, uskonto ja isänmaa" -sloganista on tullut vitsi - epätasa-arvon, rasismin, ylemmyydentunnon ja Raamatulla toista ihmistä päähän lyömisen symboli. Todellisuudessa, jossa syntipukki ja olohuoneessa lojuva virtahepo on kaiken pahan alku ja juuri - en minä, en koskaan minä. Pois se minusta.

Vuonna 2019 olen 43 vuotias aikuinen, keski-ikää lähestyvä, hiljaisen viikon tunnelmissa elävä pappi. Hiljaisen viikon, jolloin Jeesus kavalletaan, vangitaan, tuomitaan ja ristiinnaulitaan. Jolloin häntä pilkataan, kidutetaan ja ruoskitaan. Jolloin hänet jätetään yksin - yhä uudestaan ja uudestaan. Näin tapahtuu myös tänä vuonna - yhä uudestaan. Ja me teemme sen - yhä uudestaan. Joka hetki, kun olemme hiljaa, käännämme katseemme, kuljemme ohi ja ajattelemme, että ei koske minua. Silloin meistä jokainen on toinen toisemme kavaltava Juudas, kieltävä Pietari, tuomitseva kansanjoukon osa ja ristin alla ivallisesti naureskeleva sotilas. Niin minä kuin sinä.
Herra armahda meitä - yhä uudestaan ja uudestaan.


Kommentit