Yksinäisten kaupunki

Tiesitkö, että joka kymmenes ihminen kokee joskus olevansa yksinäinen? Ja joka kahdeskymmenes kokee näin lähes aina. Suomessa, jonka kansa on yksi maailman onnellisimmista - ja jossa itsemurhatilastot puhuvat omaa karua kieltään tätä vastaan. Suomessa, jossa ylpeillään peruskoulutuksen korkealla tasolla ja loistavilla Pisa-tutkimusten tuloksilla - ja jossa kympin tytöt uupuvat ja syrjäytymisvaarassa olevat pojat syrjäytyvät yhä useammin - ja päinvastoin. Suomessa, jossa työ on luterilaisten perinteidemme mukaisesti tärkeä osa elämää - ja jossa työuupumus ja kohtuuttomat odotukset ajavat ihmisiä sairaslomalle ja pakotetulle varhaiseläkkeelle. Suomessa, jossa sananvapaus ja tasa-arvo ovat luovuttamattomia yhteiskuntamme kulmakiviä - ja jossa piikikkäät kirjoitukset ja sometuomiot jaetaan nopeammin kuin Kristus nousi aikanaan haudasta.

Tunnetko sinä jonkun, joka on yksinäinen? Perheenjäsenen, ystävän, naapurin, työkaverin - itsesi? Jonkun, jonka yksinäisyys on piilotettuna hyvästä kodista, toimivasta parisuhteesta, vähintään kahdesta lapsesta ja koirasta muodostuvan fasadin taakse. Jonkun, joka kompensoi yksinäisyyttään uppoutumalla työntekoon ja ylennysten tuomaan hetkelliseen mielihyvään. Jonkun, joka vastaa "Mitä sinulle kuuluu?" -kysymykseen aina iloisesti hymyillen "Kiitos hyvää. Entä sinulle?" Jonkun, joka valvoo yöt yksin pohtien elämän merkitystä, mutta päivisin peittää väsymyksen ja ahdistuksen merkit yhä paksuuntuvan meikkivoidekerroksen ja lisääntyvän lääkeannoksen avulla. Jonkun, joka vastaa viesteihin tai puheluihin vain hyvänä hetkenä - ja niiden määrä vähenee koko ajan. Jonkun, joka on yksi kymmenestä tai yksi kahdestakymmenestä, jotka kokevat yksinäisyyttä joskus tai lähes aina. Jonkun, joka voi olla lähempänä sinua kuin uskotkaan.

Uskallan väittää, että meistä jokainen on joskus ollut jos ei yksi kymmenestä, niin ainakin yksi kahdestakymmenestä. Meistä jokainen on ollut ainakin hetken yksi heistä. Yksi heistä, joita ei oikeasti ole olemassa. Yksi heistä, joita ei löydy ainakaan omasta lähipiiristä. Yksi heistä, jolle "Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä." -sanonta ei suinkaan nostata hymyä huulille, vaan kyyneleet silmäkulmiin. Yksi heistä, joille edessä siintävä kesäloma tarkoittaa sydäntä raastavaa tuomiota ihmiskontaktien puutteeseen. Yksi heistä, jonka me kaikki olemme joskus nähneet, mutta jonka luo me emme ole pysähtyneet - emme edes hetkeksi.

Rohkenen tunnustaa, että minäkin olen ollut ja olen välillä edelleenkin yksi heistä - yksi yksinäinen. Joskus yksi kymmenestä, välillä yksi kahdestakymmenestä. Ihminen, jolle öisen sudenhetken pelko on mitä suurimmassa määrin totta. Ihminen, jonka on ajoittain vaikea luottaa toisiin ihmisiin. Ihminen, joka kokee ulkopuolisuutta myös "omiensa joukossa". Samanaikaisesti olen ihminen, joka kaipaa yksinäisyyttä. Omaa tilaa hengittää. Vapautta velloa hetken tunteiden alhossa. Itkeä silmät punaisiksi ja nenä turvoksiin silloin kun siltä tuntuu. Ja tiedätkö - tämä kaikki on hyvin inhimillistä, hyväksyttävää, sallittua ja jopa suositeltavaa. Ainakin minulle. Yksinäisten kaupungissa on tilaa kaikille, yksinäisille ja sitä kaipaaville. Mutta ennen kaikkea yksinäisten kaupungissa on tilausta kohtaamisille - toisten näkemiselle, kuulemiselle ja olemiselle. Silloin yksinäisten kaupungissa olisi ainakin yksi yksinäinen vähemmän yksin, yhdellä ihmisellä ei olisi niin kova ikävä - ja ehkäpä se ihminen olisi jopa sinä tai minä.

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan? Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan? Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan.

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, et huomaakaan? Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan. Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan.
Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä...