Isä meidän

Isä meidän, joka olet taivaissa. 

Oletko sinä siellä? Vai oletko harhaa, itsestään epävarman ihmiskunnan kehittelemään fiktiota? Olemassaolonsa perimmäistä syytä etsineiden vanhan ajan ihmisten kehitelmä? Luoja ja Lunastaja vaiko sittenkin tieteen ja totuuden kumpupilven reunalta alas pudottama valkopartainen vanha ukko - tai ehkä akka tai ehkä jotakin siltä väliltä? Minulle Isä ja monille vitsi - niinkö se menee? 

Pyhitetty olkoon sinun nimesi. 

Pyhitetty olkoon siitä huolimatta, että se on monelle tänä päivänä kirosana. Sana, joka nostaa ihokarvat ja etusormen pystyyn - herättää halun kiistää ja kommentoida. Sana, jonka varjolla on tehty liikaa pahaa, liian monelle ja liian usein. Mitä jos pyhittäisimme sen oikeasti - muuttuisiko joku? Tulisiko meistäkin pyhempiä, edes hiukan? 

Tulkoon sinun valtakuntasi.

Millainen se olisi - sinun valtakuntasi? Olisiko se Eeden, puutarha vailla käärmeitä? Paratiisi, jossa ihmiset kirmailevat vailla huolta huomisesta, jossa lampaat ja leijonat laiduntavat rintarinnan ja jossa se mikä nyt erottaa olisikin se, joka yhdistää. Meidät kaikki, toinen toisiimme, oikeasti ja aidosti - eikö siinä olisi paratiisin ainekset kohdillaan?

Tapahtukoon sinun tahtosi, 

Ja mikä se tahtosi olikaan - se, joka niin helposti unohtuu? Viljelkää ja varjelkaa kaikkea elollista. Älkää tappako tai varastako. Kunnioittakaa vanhempia ja toisianne. Rakastakaa lähimmäisiänne - niitä, joita on helppoa rakastaa ja ennen kaikkea niitä, joita ei ole. Yksinkertaisia ohjeita, mutta niin monesti ja monelle aivan liian vaikeita. Mitä jos ne tiivistäisi yhteen sanaan: rakasta. Olisiko se helpompaa?  

myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Miten helppoa elämä olisikaan maan päällä, jos me eläisimme vain sinun tahtosi mukaan, vailla omaa vapaata tahtoamme. Ei olisi virheitä eikä vääriä valintoja. Ei sotia eikä erimielisyyksiä. Ei kiistoja rajoista eikä oikeuksista - koska sinä tekisit valinnat meidän puolestamme. Mutta olisiko se elämää, oikeasti? Toteutuisiko silloin elämän perimmäinen tarkoitus?

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. 

Jokapäiväinen leipä - mitä se on? Ilma, jota hengitämme. Vesi, jota juomme. Ruoka, jota syömme. Koti, jossa elämme. Työ, jota teemme. Ihmiset, joita rakastamme. Kaikki se, jonka ansiosta me olemme me. Mutta entäs sitten he, joilla ei ole ilmaa, vettä ja ruokaa? Saatikka kotia, työtä ja rakkaita? Mitä me voimme tehdä toistemme hyväksi?

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, 

Sillä niitä kyllä riittää vaikka kuinka. Ajatuksia, jotka ovat vain ohimeneviä, mutta saattavat muuttua pakkomielteeksi. Sanoja, jotka tulevat sammakkoparvina ulos suusta ja osuvat luodintarkasti maaliinsa joka kerta. Tekoja, joita ennen yritämme laskea kymmeneen - ennen kuin käsi puristuu nyrkkiin, jalka potkaisee, kyynärpää iskee tai sormet puristavat mustelmille. Kaikkea sitä, jonka yhteinen nimittäjä on synti - eikö?

niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Tai ainakin me yritämme - ehkä, edes joskus. Tai jos emme yritä, niin yritämme yrittää. Yritämme ymmärtää ja nähdä pintaa syvemmälle - sanojen ja tekojen taakse. Yritämme hahmottaa motiiveja ja olla empaattisia. Kunnes eteen tulee tilanne, jota ei voi ymmärtää eikä hahmottaa - ei sitten millään. Niissä hetkissä annamme anteeksi itsellemme - emmekö annakin?

Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Meistä jokainen altis kiusaukselle ja jokaisessa meissä on ripaus pahaa - ihan kaikissa. Meissä elää kiusaus olla aina oikeassa ja sanoa viimeinen sana, kiusaus nostaa itseämme muiden yläpuolelle ja kiusaus jakaa tuomioita - en minä ole paha, vaan ne muut. Aina ne muut. Ehkäpä tänään se olen myös minä?

Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. 

Sinun valtakuntasi elää meissä, jos annamme sen tulla näkyväksi. Sinun voimasi kantaa meitä silloin, kun omat voimamme ovat loppu ja muut ovat kyvyttömiä auttamaan. Ja sinun kunniasi - se on siinä, että me muutumme, opimme, ajattelemme ja elämme todeksi sitä, johon olet meidät luonut. 

Aamen.