Pappi, lukkari, talonpoika vai opettaja?

Oli kerran pappi, lukkari ja talonpoika. Oli perushoitaja, diakoni ja opettaja. Oli rikas, rakas, köyhä ja varas. Oli aikuinen, lapsi ja kotikaranteeni. Oli sinä, minä ja me kaikki - ei liikennevaloissa, vaan poikkeusoloissa. Haaveillen ehkä retkistä rappioromanttisiin slummitaloihin tai aamukasteen keskelle, kevään tuoksuun. Eläen uudenlaista arkea rajoitettuna, kotiin pakotettuna, muista eristettynä. Yksin, kaksin tai perheenä - samassa tilanteessa ja silti niin erilaisissa oloissa - henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti.

Noin kirjoitettuna tämän kevään arjen saa kuulostamaan tarinalta, sadulta tai elokuvan käsikirjoitukselta ja siltä tämä todellisuus on monesti myös tuntunut. Hypyltä keskelle dystopiaelokuvaa, jossa on epäuskoiselta tuntuva alku, toinen toistaan uskomattomampia roolihahmoja sekä hämmentävä määrä juonenkäänteitä, joita parhainkaan saippuaoopperan käsikirjoittaja ei olisi osannut kirjoittaa edes unissaan. Mutta tämä ei ole elokuvaa eikä unta, vaan totta. Uudenlainen arki, josta seuraa aikanaan uusi normaali, uusi tapa elää ja olla.

Kuuden viikon jälkeen olemme elokuvallisen draamankaaren näkökulmasta tilanteessa, jossa on aika kääntää katse kohti tulevaa. Jossa ihmiset astuvat vähitellen ulos kodeistaan kalpeina, silmiään auringossa siristellen, lintujen laulua ihmetellen ja toisilleen varovasti hymyillen. Jossa tunteet vaihtelevat varovaisesta ilosta epäuskoon, vapaudenriemusta haluun paeta takaisin kodin seinien suojaan - turvaan kaikelta piilossa olevalta pahalta. Jossa aikuiset haaveilevat lounastauosta aikuisten seurassa ja lapset ikätovereiden seurasta päiväkodeissa ja kouluissa.

Katse on käännetty nyt varovasti kohti tulevaa ja se on tehty ensimmäisenä lasten ja nuorten näkökulmasta. Heidän, joille tämä kevät on ollut hyvin erityinen verrattuna mihinkään aiempaan sukupolveen. Heidän, jotka eivät ole kokeneet tässä maassa sodan, laman tai pandemian kaltaisten globaalien kriisien vaikutuksia arkeen ja omaan elämäänsä ennen tätä. Ja heidän, joille tämä kriisi saattaa olla vasta yksi monista tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Siksi se miten me nyt toimimme, on aivan äärimmäisen ratkaisevaa tulevaisuuden ja toivon näkökulmasta. Lasten ja nuorten näkökulmasta.

Päätös koulujen avaamisesta on herättänyt voimakkaita reaktioita, kirjoituksia ja vetoomuksia asian puolesta ja sitä vastaan. Argumentit ovat olleet monelta osin hyvin perusteltuja ja relevantteja, mutta välillä tuntuu että niistä on unohtunut se kaikkein tärkein - lapsi. Kaksi viikkoa on lyhyt aika, koulujen avaaminen edellyttää valtavan määrän valmistelevaa työtä, arki tulee olemaan haastavaa ja vaativaa, osa lapsista jää vanhempien päätöksellä kotiin ja osa opettajista kokee joutuvansa tekemään sellaista, mihin heitä ei ole koulutettu. Mutta, lapsen näkökulmasta kaksi viikkoa on pitkä aika, puolivalmiskin on aivan riittävää, arki on ollut haastavaa jo pitkään, vanhempien ja kotien tilanteet vaihtelevat suuresti ja opettajilla, joita tunnen itse lukuisia, on mitä suurimmassa määrin koulutus ja valmius juuri tähän hetkeen ja tuleviin viikkoihin. 

Se mitä lapset kaipaavat, on aikaa. Aikaa tutun ja turvallisen opettajan ja koulukavereiden kanssa. Aikaa keskusteluille ja yhteiselle jakamiselle. Aikaa katseille ja kohtaamiselle. Aikaa naurulle ja ilolle. Aikaa normaalille arjelle poikkeuksellisessa ajassa. Ja ennen kaikkea aikaa tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi oman opettajan toimesta. Sen opettajan, joka saattaa olla hänelle se maailman kaikken turvallisin ja luotettavin aikuinen. Joka tuntee lapsen parhaimmillaan jo vuosien ajalta. Joka tietää lapsen historian. Ja joka näkee lapsen silmistä, vaitonaisesta olemuksesta tai nenänasennosta, että miten lapsi voi ja miten kotona tällä hetkellä sujuu. Tietokoneen ruudun, Wilman ja virtuaalimaailman taakse voi piiloutua ja siksi jokaiselle lapselle täytyy antaa mahdollisuus tulla kohdatuksi - myös poikkeusoloissa. 

Meissä aikuisissa on monta puolta ja toivon, että me uskallamme ottaa vastaan työssämme ja arjessamme monia eri rooleja. Samaan aikaan tiedän omasta kokemuksesta, että tällainen moninaisten rooliodotusten keskellä eläminen on välillä hyvin haastavaa ja uskon että en ole näiden ajatusteni kanssa yksin tai erilainen. Uskalletaanko siis yhdessä olla omia itsejämme kaiken keskellä ja kaikissa rooleissamme. Uskalletaanko elää ja epäonnistua, nousta ylös ja yrittää uudestaan. Me opetamme lapsillemme pienestä saakka epäonnistumisen hetkellä, että "Ei haittaa, yritä uudestaan." Voisiko tämä olla meille kaikille - lapsille ja aikuisille - yhteinen tapa tukea toisiamme ja rakentaa uutta normaalia?