Luottamuksen lukot

 Elämässä on monia asioita, jotka eivät unohdu koskaan. Asioita, joita emme haluaisikaan unohtaa ja asioita, joita emme haluaisi muistaa edes unissamme. Asioita, jotka saavat meidät nauramaan onnesta tai itkemään surusta. Asioita, jotka saavat meidät kukoistamaan tai käpertymään kokoon pelosta. Asioita, jotka ovat rakentaneet meistä sen ihmisen, joka olemme tänään. Asioita, jotka saavat tuon ihmisen särkymään - jos ei näkyvästi, niin ainakin piilossa pinnan alla. Ja asioita, jotka ovat saaneet meidät luottamaan tai jotka ovat jättäneet meihin epäluottamuksen siemenen sydämen ja sielun sopukoihin.

Yksi asia, jota en itse unohda koskaan, on ensimmäinen käyntini psykoterapeutin vastaanotolla. Muistan vieläkin sen tunteen, kun astuin hissin ovesta ulos lääkäriaseman aulatilaan. Muistan, kuinka pinnallista hengitykseni oli ja kuinka jouduin pakottamaan jalkani ottamaan askeleita kohti vapaana olevaa tuolia. Muistan täyttäneeni monen sivun esitietolomaketta ja miettineeni, että kuinka rehellinen uskallan olla. Ja samaan aikaan jokaisen rastin kohdalla ymmärsin, että kulissit ja oma suojamuuri olivat menneen talven lumia. Omat voimat ja kyky korjata asioita itse - niitä ei enää ollut. Oli tullut aika laskea irti kiltin ja pärjäävän kympintytön roolista ja todeta, että menneisyyden haamut oli kohdattava silmästä silmään. Oli tullut aika luottaa siihen, että joku muu osaa auttaa minua paremmin kuin minä itse.

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen pitkän terapian aloittaminen uuden ihmisen kanssa ei ollut enää niin vaikeaa. Haastavaa ja raastavaa kyllä, mutta mahdollista. Oman tarinan kertominen rehellisesti ja avoimesti avasi monia haavoja ja lukuisia lukkoja. Joidenkin kertojen jälkeen lähdin kotiin rikkinäisempänä kuin olin ollut terapeutin luo saapuessani. Mieleni oli kovilla, kehoni reagoi mitä erilaisimmilla tavoilla ja sieluni vuoroin huusi kivusta ja vuoroin itki syvästä ja lohduttomasta surusta. Välillä pystyin sanoittamaan asioita juuri oikealla tavalla ja välillä vasen käteni hankasi väriliidulla maalauspaperin pintaa niin kovaa, että sekä kynä että paperi menivät rikki - ja minä itse siinä samalla.

Ja sitten tuli se kerta, kun lähdin kotiin hengittäen vapaammin ja syvempään kuin koskaan aiemmin. Se kerta, jolloin kevään värit olivat erityisen kauniit, kaupungit äänet erityisen voimaannuttavia ja oma keho erityisen avoin. Avoin omalle itselle, elämälle, arpeutumassa oleville haavoille ja lupauksille paremmasta ja inhimillisemmästä tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, jossa oli tilaa vajavaisuudelle, keskeneräisyydelle, rakkaudelle ja ennen kaikkea luottamukselle. Luottamukselle ihmisyyttä, lähimmäisenrakkautta, auttamiskykyä, vielä avaamista odottavia lukkoja ja omaa itseä kohtaan - minä riitän, minä selviän ja minä pärjään.

Sinä, joka olet luottanut ja jonka luottamus on nyt rikottu mitä raadollisimmalla tavalla. Sinä, joka olet avannut sydämesi ja ja jonka sydämeen nyt sattuu. Sinä, jonka pelko oli jo hälventynyt ja joka nyt on nostanut päätään piilostaan. Sinä, joka oli oppinut olemaan vihainen ja jonka viha peittyy nyt surun ja uhkailujen alle. Sinulla on oikeus olla nyt rikki, satutettu, peloissasi ja surullinen, mutta nuo tunteet ovat vain osa sinua. Ne ovat vain osa meitä kaikkia. Rikottu voidaan korjata uudelleen, suljettu sydän aukeaa jälleen, pelko palaa omalle paikalleen ja voimaannuttava viha voittaa lamauttavan surun. Ja ennen kaikkea, luottamus rakentuu uudelleen - toisiin ihmisiin ja ennen kaikkea itseesi. Minä luotan - luotathan sinäkin?