"Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen."
Tämän psalmilauseen olen lukenut lukemattomia kertoja ääneen hautaan siunaamisessa kirkossa, kappelissa tai haudalla. Hetkessä, jolloin olen ollut siunaamassa ihmistä hänen viimeiselle matkalleen. Hetkessä, jossa yksi elämä on päättynyt ja tullut valmiiksi. Hetkessä, jossa elämän rajallisuus on ollut läsnä arkun äärellä ja saattoväen sydämissä. Hetkessä, joka on aina uusi, erilainen ja yhtä koskettava. Hetkessä, joka pysäyttää myös minut joka kerta, yhä uudestaan ja uudestaan.
Erityisen koskettavia nämä hetket ovat olleet silloin, kun olen ollut siunaamassa ja saattamassa itselleni läheistä ihmistä hänen omasta pyynnöstään - lapsenlapsena. Ensimmäinen näistä hetkistä tuli eteen noin 12 vuotta sitten, kun mummoni menehtyi hyvin yllättäen vain kaksi kuukautta pappisvihkimykseni jälkeen. Mummon suuri haave oli päästä kuulemaan saarnaani Kallion kirkkoon. Tämä haave ei valitettavasti sellaisenaan koskaan toteutunut, mutta saarna tuli kuitenkin pidetyksi mummon arkun äärellä - maailman parhaimmalta tuntuvan halauksen muistoissa.
Toinen hetki tuli eteen reilut kaksi vuotta myöhemmin, kun ukkini taistelu Alzheimerin tautia vastaan päättyi heinäkuun helteiden keskellä. Karjalainen verenperintö ja kieli olivat osa ukin persoonaa koko hänen elämänsä ajan - samoin kuin kaipuu Laatokan rannalla sijainneeseen synnyinkotiin, josta oli jäljellä enää vain murtunut kivijalka. Kaipuu kotiin muuttui vanhemmalla iällä kaipuuksi taivaan kotiin ja ukin tapa elää uskoaan todeksi hyvin arkisella tavalla, viisaan sydämen kera, on ollut itselleni suuri esikuva sekä lapsenlapsen että papin roolissa.
Kolmannen vastaavan hetken koin viisi vuotta sitten papan arkun äärellä, jälleen
Suomen suven ollessa kauneimmillaan. Sitkeä ja sisukas evakko löysi uuden kodin, rakkauden ja puusepän ammatin rajan toiselta puolelta, vieraalta maalta ja alkuun tuntuen niin kovin kaukaa kotoa. Alussa elämä otti, mutta sen jälkeen se myös antoi paljon - ja erityisesti ymmärrystä elämän rajallisuudesta, hetkessä elämisen tärkeydestä ja tavasta kohdata lapset, kaikki lapset, juuri oikealla tavalla.
Tänään haluan kiittää. Haluan kiittää lämpimistä ja pehmeistä halauksista, jotka tuntuivat sielun ja sydämen sopukoissa saakka. Haluan kiittää uskosta, joka oli totta joka hetki ja keskellä arkea. Ja haluan kiittää tavasta asettua lapsen tasolle rinnallakulkijaksi, kuuntelijaksi ja sopivalla tavalla myös kiusoitellen. Kiitos, että olitte. Kiitos, että opetitte jokaisen hetken tärkeydestä. Ja ennen kaikkea kiitos, että jätitte seuraaville sukupolville perinnöksi sydämenne elämänmakuista viisautta.
"Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen."
Kommentit
Lähetä kommentti