Näin papiston paaston alkaessa, 70 päivää ennen pääsiäistä, huomaan pohtivani paljon kirkon merkitystä ihmisen elämässä. Omassani ja toisten. Tänä vuonna tuo pohdinta on saanut aivan uudenlaisia sävyjä ja syvyyttä, kun elämäntapamme, yhteisöllisyytemme, läheisyydenkaipuumme ja yksinkertaisesti tapamme olla on jotakin aivan toista kuin vielä vuosi sitten. Tai vuosia sitten omassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Silloin, kun kaikki oli paremmin. Silloin, kun rokotukset annettiin sokerilla kuorrutettuna. Silloin, kun kirkko oli moraalin kehto. Silloin, kun synti saarnattiin synniksi ja armo kuului jokaiselle.
Synti, tuo kiehtova sana, joka on ollut lukuisten taiteilijoiden muusa vuosisatojen ja tuhansien ajan. Maailma on täynnään maalauksia, kirjallisuutta, elokuvia ja musiikkia, jotka pyrkivät raapaisemaan synnin pintaa, selittämään sitä edes hiukan, pureutumaan tuohon inhimillisyyden pimeimpään puoleen. Siihen, jota emme haluaisi itsessämme nähdä. Siihen, josta luemme ja kuulemme joka päivä. Ja siihen, jota on niin kovin vaikeaa sanoittaa synniksi. Sillä kiertoilmausten käyttö on osoitus verbaalisesta nokkeluudesta, joka on huomattavasti vähemmän moralisoivaa kuin suora puhe - myös ja erityisesti nykypäivän kirkossa.
Ajattelen, että synti-sanan taakkana on siihen liittyvien konnotaatioiden kirjavuus. Toiselle synti on osa uskon kieltä, joka haastaa kääntämään katseen kohti omaa sisintä, omaa pahuutta ja omia vajavaisuuksia. Joka saa ymmärtämään oman inhimillisyyden. Epätäydellisenä täydellisen. Vääränlaisena juuri oikean. Muuttuvan, kasvavan ja kehittyvän jokaisen sanan, teon, katseen ja kohtaamisen kautta. Kahden kesken ja yhteisöissä. Maailmassa ja kirkossa.
Toiselle synti-sana avaa taas yhä uudelleen ja uudelleen uskoon ja hengellisyyteen liityvät kipeät haavat. Ne, jotka ovat arpeutuneet pinnan tasolla. Ne, jotka aukeavat uudelleen liian helposti. Ja ne, jotka saavat uskon tuntumaan vallankäytön välineeltä, uskovat vallan vartijoilta ja kirkon muuttumattomalta ja murtumattomalta instituutiolta ja vallan linnakkeelta. Jossa joku toinen tietää asiat aina paremmin. Jossa jollakin toisella on hallussaan lopullinen totuus. Jossa Jumala on toisten, ei minun.
Ja sitten on se koko ajan kasvava ihmisten joukko, joille synti-termin moninaisuus ja merkitys on täysin vieras ja tuntematon. Joille messut ovat jotakin sellaista, joka tapahtuu messukeskuksissa tai toreilla. Joille suomenkielinen ehtoollisliturgia kuulostaa latinankieliseltä muminalta. Ja joille dialogi kirkon ja kirkon ihmisten kanssa on mahdotonta yhteisen kielen ja sanaston puuttuessa. Kirkko kyllä tekee hyvää ja auttaa ihmistä, kiitos siitä. Mutta moraaliin, uskoon, rakkauteen ja syntiin liittyvät kysymykset ovat ihmisen yksityisasia. Niihin ei kirkon pidä puuttua eikä kajota.
Synti ja armo ovat nykypäivänä osa markkinointikieltä. Etappeja itsensä kehittämisen polulla kohti syvempää ihmisyyttä ja itseymmärrystä. Samaan aikaan synti ja armo ovat osa kirkon ydinsanomaa, jonka alkuperäisen merkityksen me olemme onnistuneet kadottamaan ja vesittämään. Kun synnistä puhutaan syntinä tai armon sanotaan kuuluvan kaikille, niin joku pahoittaa mielensä - aina. En minä ole syntinen, vaan ne muut. Ei armo kuulu muille, vaan minulle.
Hyvä näiden ajatusteni lukija. Olitpa uskova tai ateisti, osa yhteisöä tai instituutiota, kirkon sisäpiirissä tai putoamassa sen ulkokehältä, niin sinä olet ihminen muiden joukossa. Syntinen ja armosta osallinen, niin kuin jokainen meistä. Elämässä, kuolemassa ja elämässä kuoleman jälkeen.
Kommentit
Lähetä kommentti