"Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä." Tämä vanha sanonta on pyörinyt mielessäni viime päivien aikana, kun olen lukenut uutisointia Koskelan tragediasta. Tragediasta, jossa lapsuudenystävät muuttuivat vihollisiksi, perheelle tutut lapset tuntemattomiksi nuoriksi ja koulukiusaaminen järjen ja ymmärryksen ylittäväksi väkivallaksi. Tragediasta, jossa elämä päättyi tavalla, joka saa television ja suoratoistopalveluiden rikossarjat tuntumaan kevyehköltä viihteeltä. Tragediasta, joka sattuu sydämeen, nostaa kyyneleet silmiin ja saa kysymään kysymyksen: "Miksi"
Miksi-kysymykseni liittyy ensinnäkin tragedian nuoriin. Miksi lapsuudenystävistä tuli vihollisia? Miksi väkivalta oli osa "ystävyyttä"? Miksi uhrin asemaan joutunut nuori lähti mukaan yhteisiin illanviettoihin aina uudestaan ja uudestaan? Ja ennen kaikkea, miksi hän vaikeni kaikesta kokemastaan? Toiseksi miksi-kysymykseni liittyy nuorten elämänpiiriin kuuluneisiin aikuisiin. Miksi kukaan ei puuttunut? Miksi kukaan ei nähnyt tai ei halunnut nähdä? Miksi aikuisten ja yhteiskunnan luoma turvaverkosto petti? Kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin, mutta onko niihin vastauksia?
Mitäpä jos kääntäisimme katseemme peiliin ja kysyisimme itseltämme "Miksi?" Miksi osa ystävyyssuhteistamme kestää vuodesta toiseen ja osan kanssa yhteydenpito on katkennut tai on hyvin satunnaista? Miksi hyväksymme itseemme kohdistuvan fyysisen tai henkisen väkivallan? Miksi emme tee muutosta elämäämme, jos voimme huonosti? Miksi suostumme uhrin asemaan ja uhriudumme? Miksi emme irtaudu meitä vahingoittavista ihmissuhteista tai toksisesta yhteisöstä? Miksi sivuutamme omat tunteemme ja ajattelemme vaikenemisen olevan helpoin tapa jatkaa?
Koska me haluamme kuulua joukkoon ja olla osa yhteisöä ja kaveriporukkaa - ainakin yhtä ja mielellään useampaa. Me kaipaamme nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Me janoamme hyväksyntää ja itsemme näkemistä kokonaisvaltaisesti. Silläkin uhalla, että tulemme tämän seurauksena satutetuksi, väheksytyksi, hyväksikäytetyksi ja alistetuksi. Silläkin uhalla, että ystävät tai viholliset liittoutuvat meitä vastaan. Silläkin uhalla, että se tekee elämästämme siedettävän sietämätöntä. Ja Koskelan tapauksessa silläkin uhalla, että elämä päättyy liian varhain - koska myrkyllisen suhteen myrkyllisyys ylitti rajan, jolta ei ollut enää paluuta.
Tänään haluan rohkaista meitä kaikkia kysymään tuon pienen, mutta sitäkin tärkeämmän kysymyksen "Miksi?" Kysy se itseltäsi, läheiseltäsi, ystävältäsi, puolitutulta. Kysy se lapselta, nuorelta, aikuiselta ja vanhukselta. Kysy se yksinelävältä ja perheelliseltä. Kysy se iloiselta ja surulliselta, innosta puhkuvalta ja ahdistuneelta. Kysy ja ennen kaikkea kuuntele, mitä sinä tai toinen vastaa. Kuuntele ja kuule sanat ja sanojen välissä olevat tauot. Ja ennen kaikkea kuule hiljaisuus, sillä mikään ei huuda Miksi-kysymystä yhtä kovaa kuin se.
Kommentit
Lähetä kommentti