Pallokentän laidalla


"Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen oli seisahtunut alle sen suuren lehmuksen. 
Hän seisoi nurmikolla, nojas kainalosauvoihin; pelin tiimellystä katsoi hän silmin kuumeisin. 

Hän askelen astui – mutta kuin unesta havahtain näki itsensä… Oikea jalka oli kuihtunut tynkä vain. 
Pojat juoksivat notkein säärin yli pallokentän sen, mut lehmuksen alla seisoi eräs raajarikkoinen, 
joka ruumis tärisevänä, iho harmaana kääntyi pois kuin ruskean nutun alla sydän pakahtunut ois."


Tämä Uuno Kailaan runo "Pallokentällä" on ollut yksi lempirunoistani vuosien ajan. Olen esittänyt sen runoillassa, osana saarnaa ja kuunnellut sen sävellettyä versiota Vesa-Matti Loirin laulamana niin monta kertaa, että niitä on edes turhaa yrittää laskea. Joka kerta, kun mieleni palaa runon tunnelmiin, niin ramman pallokentän laidalla seisovan pojan tarina koskettaa - yhä uudestaan ja uudestaan. Kokemus erilaisuudesta, palavasta innosta, muiden riemusta ja ennen kaikkea osallisuudesta ja osattomuudesta. Pallokentällä ja elämässä.

Rohkenen väittää, että meistä jokainen on joskus seissyt, istunut tai ollut oman elämänsä pallo- tai pelikentän laidalla. Tilanteessa, jossa olimme liian erilaisia sopiaksemme joukkoon. Jossa meiltä puuttui jokin muita yhdistävä ominaisuus. Jossa olimme itse liian arkoja ottamaan sen ensimmäisen askeleen. Ja jossa kentällä olevan pelin säännöt olivat meille epäselviä, ahdistavia, käsittämättömiä tai sellaisia, joihin emme halunneet omien arvojemme ja moraalimme pohjalta suostua ja sitoutua. Tilanteessa, jossa kaipasimme osallisuutta, mutta jäimme osattomiksi.

Rohkenen myös väittää, ja ainakin sydämestäni toivon niin, että jokainen meistä on myös ollut oman elämänsä pallokentällä osallisena pelin ja elämän riemusta. Yhteisillä säännöillä ja toisia tukien. Samaa päämäärää tavoitellen. Kukin omalla pelipaikallaan, yhtä arvokkaana muiden joukossa. Silmät innosta loistaen, oman parhaansa antaen ja voittoisan tuloksen jälkeen yhdessä "torilla tavaten" ja aamuun asti juhlien. Joko oman elämänsä tai koko Suomen yhteistä sankaritarinaa seuraaville ja sitä seuraaville sukupolville toistaen. Tai kriisitilanteen yllättäessä yhteistä järkytystä purkaen ja kaikkia tilanteeseen osallisia eri tavoin auttaen ja tarvittavaa tukea antaen.

Yhä lisääntyvässä yhtenäiskulttuurin murroksessa nämä yhteiset pallokentät ja niillä tai niiden reunoilla seisovat ihmiset erkaantuvat yhä kauemmas toisistaan. Ne kuplautuvat, niiden rajoille kasataan muureja ja aitoja ja sisään pääsevät vain "omat", jotka ymmärtävät pelin säännöt ja noudattavat niitä. "Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan." -mantraa hoetaan kyllästymiseen asti ja pallokenttien laidalla olevien määrä lisääntyy eksponentiaalista vauhtia olipa kyse sitten elämästä, politiikasta, taiteesta tai urheilusta - uskonnoista puhumattakaan. Tarve olla oikeassa ylittää ymmärryksen. Tarve etsiä "omiaan" osallisuuden tärkeyden ymmärtämisen.

Tämä yhtenäiskulttuurin murros on myös kirkolle yhtä aikaa haaste ja mahdollisuus. Haasteena on instituution kankeus, kielen vieraus, yhdenvertaisuuden tunnustamisen vaikeus ja kirkon merkityksen puute - se kun ei enää tunnu missään eikä miltään. Ja samaan aikaan tämä kaikki on suuri mahdollisuus. Mahdollisuus kääntää instituution rakenne yhteisöllisyyden voimavaraksi. Opetella puhumaan uskon asioista suomen kielellä kirkon sijaan. Seurata Jeesuksen opetuksia jokaisen ihmisen yhtäläisestä ihmisarvosta. Ja kertoa tarinoita, jotka koskettavat, haastavat, tuntuvat ja eivät jätä kylmäksi. Minä lupaan sitoutua pappina tähän - oletko mukana ja ehkä piankin yhdessä kannustamassa "Oi kirkko on."?   

Kommentit

Lähetä kommentti