Näin joulun alla on ollut ilo seurata YLE:n neljästä papista, heidän työstään ja persoonastaan kertovaa Papisto-sarjaa. Sarjan päähenkilöt, Elina, Harri, Mari ja Tarvo, kertovat avoimesti, koskettavasti ja rehellisesti omasta polustaan papiksi ja sen monista eri puolista - omilla kasvoillaan ja omalla erityisellä tavallaan. Papista tulee ihminen ja papistosta ihmisen näköinen, monenlaisen ihmisen näköinen. Pyhä pastori astuu aidosti alas jalustalta ja hänestä tulee se, jonka yksittäiset seurakuntalaiset ja papin eri tilanteissa kohdanneet ihmiset jo tuntevat - se aivan ihana ja tavallinen pappi, joka on kuin yksi meistä. Ei pyhempi eikä pahempi vaan aidosti ihmisen näköinen ja kokoinen. Kirkon ja ihmisyyden yhdet kasvot monien muiden joukossa.
Mutta entäpä ne monet muut kirkon kasvot? Sarja on havahduttanut monet myös kysymään, että miksi kirkon kasvojen ja ammattien joukosta juuri papisto on jälleen esillä, keulakuvana ja seurakuntatyön äänenä? Miksi sarjan nimi ja päähenkilöt eivät ole diakonisto, urku- ja kanttoristo, suntiosto tai tiedottajisto? Miksi kirkossa tehtävän työn esille tuojina eivät olet kasvatuksen ammattilaiset lapsi-, varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä? Miksi kirkon hallinnon ammattilaiset eivät ole päässeet kertomaan työstään Populus-, Dynasty- tai Domus-järjestelmien ihmeellisessä maailmassa? Mikä tekee papeista niin erityisiä verrattuna muihin edustamaan kirkkoa ihan televisioon ja sarjaksi asti?
Tai mitäpä jos astumme vielä yhden tai kaksi askelta taakse päin ja katselemme kirkkoa ja seurakuntia laajasti. Kuka tekisi sarjan kirkon todellisista yhteisönrakentajista? Luottamushenkilöistä, jotka antavat kirkon ja seurakuntien rakentamiseksi pyyteettömästi aikaansa jopa yli kahdeksan tuntia kestäviin kokouksiin ja niissä tehtäviin suuriin tulevaisuutta linjaaviin päätöksiin. Seurakuntalaisista, jotka vuosi toisensa jälkeen ovat mukana toteuttamassa seurakunnassa tehtävää perustyötä kukin omalla erityisellä ja itse valitsemallaan paikalla - jumalanpalveluksissa, kirkkokahveilla, erilaisten ryhmien ja piirien vetäjinä, kastesukkien kutojina, kerhomummoina ja -vaareina, yksinäisten kävelykavereina ja monissa muissa tärkeissä tehtävissä. Kuka näkee heidät kirkon kasvoina?
Edellä esittämiini kysymyksiin on kuluneen vuoden jälkeen helppoa ja hienoa vastata, että kirkon ja seurakunnan kasvoja ovat kaikki edellä mainitsemani ja mahdollisesti mainitsematta jääneet ihmiset. Tuomiokapitulissa työskennellessäni sain kohdata kirkon työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja seurakuntalaisia monissa eri yhteyksissä ja monien erilaisten kanavien kautta. Erityisesti piispantarkastuksissa kohtaamiset ihmisten kanssa olivat koskettavia ja niiden viesti oli aina sama. Kirkon kasvot ovat heille moninaiset ja kirkon kasvot ovat jokainen, jonka he ovat kohdanneet seurakunnassaan - isosti tai pienesti.
Kirkon kasvot ovat ne iltapäiväkerhonohjaajat, jotka ottavat koululaiset joka päivä hymyillen vastaan ja antavat heille aikaansa. Kirkon kasvot ovat suntiot, jotka usein tulevat ensimmäisenä vastaan kirkon ovella ja joilla on aikaa vaihtaa päivän kuulumiset ilman kiirettä seuraavaan työtehtävään. Kirkon kasvot ovat seurakuntasihteerit, joiden kanssa tehdään varaukset elämän taitekohtien iloisiin ja surullisiin hetkiin. Kirkon kasvoja ovat nuorten kanssa iltojaan viettävät aikuiset, jotka tuntevat nuorensa ja ovat aina kuulolla ja läsnä. Kirkon kasvoja ovat hautajaisissa kauniisti soittava urkuri ja arkun äärellä läheistä viimeiselle matkalle siunaava pappi. Kirkon kasvoja ovat jumalanpalveluksen tekstinlukijat, esirukoilijat ja ehtoollisavustajat, viereisessä penkissä istuva seurakuntalainen ja somepostauksessa seurakuntaneuvoston päätöksistä kertova luottamushenkilö.
Näin joulun kynnyksellä toivon sinun erityisesti muistavan ja kätkevän Marian tavoin sydämeesi nämä sanat: kirkon kasvot olet sinä. Juuri sellaisena kuin olet. Juuri sillä paikalla kuin olet. Tänään yhdenlaisena, huomenna ehkä erilaisena. Olitpa kirkon työssä tai osa yhteisöä - kirkko olet sinä.
Kommentit
Lähetä kommentti