"Kuule mun toive, mä haluan pois. Eikö aikani täynnä jo ois?
Olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän.
Kuule mun toive, mä haluan pois. Eikö aikani täynnä jo ois?
Tahtoisin lähteä kuin sotilas, terveisin tuntematon potilas."
Olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän.
Kuule mun toive, mä haluan pois. Eikö aikani täynnä jo ois?
Tahtoisin lähteä kuin sotilas, terveisin tuntematon potilas."
Heinäkuussa 1924 syntyi Laatokan rannalle pieneen tupaan pieni poika. Impilahden kunnan Mursulan kylä sai uuden asukkaan, siellä asuva perhe jälleen uuden perheenjäsenen. Vuodet kuluivat ja poika kasvoi äidin helmojen suojassa ja sisarusten kanssa elämää opetellen. Lapsuus Laatokan rannalla oli onnellinen ja kotitalon pihapiiri koivuineen ja taivaalla öisin tuikkivine tähtineen kaikki, mitä poika saattoi toivoa. Lapsuus vaihtui nuoruuteen, rippikouluikään ja viimeiseen kesään oman kodin suojassa - toki kesällä poika ei vielä sitä tiennyt ja hyvä niin.
Marraskuussa 1939 lavastettiin Mainilan laukaukset, joiden seurauksena Suomi ja Neuvostoliitto olivat sodassa. Laatokan rannoilla asuville karjalaisille se tarkoitti evakkoon lähtöä ja täysi-ikäisille miehille sotaväkeen astumista. Jo nuoreksi kasvanut poika pakkasi tavaransa ja lähti perheen kanssa oman kodin suojasta turvaan pommien ja luotien viuhuntaa, joiden keskelle jäivät lapsuuden maisemat ja isoveljet aseet olallaan. Lähtö oli tässä kohtaa kuitenkin vain väliaikainen ja perhe pääsi palaamaan kotiinsa syksyllä 1941, kun Neuvostoliitolle luovutettu alue vallattiin takaisin. Vielä oli koti paikallaan ja kylä pystyssä, mutta lapsuuden rauha vain muistoissa meneillään olevan sotatilan keskellä.
Vuoden päivät sai nuori mies elää perheensä kanssa, kunnes täysi-ikäisyys toi kutsun armeijaan ja rintamalle vuonna 1942. Jo vuosia rintamalla ollut isoveli ohjeisti nuorempaa veljeään olemaan varovainen - tuossa vaiheessa oli veljellä oli varmasti jo liikaa muistoja rinnalta kaatuneista sotaveljistä. Rinta rinnan eivät veljekset taistelleet, mutta toistensa mielessä olivat varmasti monesti bunkkereissa, korsuissa ja juoksuhaudoissa ollessa. Kaksi vuotta rintamalla kasvattivat nuoresta miehestä aikuisen ja jättivät jälkiä, joista ei juurikaan seuraaville sukupolville puhuttu. Omien kokemusten sijaan puheissa oli monesti se isoveli, joka käski pienemmän pitää huolta itsestään ja joka kaatui rintamalle vajaa kuukausi ennen sodan loppua.
Sodan viime metreillä, kesällä 1944, tuli kotona olevalle perheelle käsky lähteä uudemman kerran evakkoon. Tällä kertaa lähtö oli lopullinen ja paluuta kotiin ei enää ollut. Kun Laatokan rannalle syntynyt ja sota-ajan kokenut mieheksi kasvanut pieni poika pääsi varttuneemmalla iällä käymään rajan takana maan tasalle hävitetyssä kotikylässä, oli kotitalon pihapiirissä jäljellä vain murtunut kivijalka - kuin symbolina sodan murtamalle veljelle ja perheen traumoille. Köyhässä ja kauniissa Karjalassa eletyn lapsuuden muistot säilyivät sydämessä, mutta mielestä tuo todellisuus Laatokan rannalla lauletuista lauluista haihtui vähitellen pois vuosien myötä, kun tuntemattomasta sotilaasta tuli tuntematon potilas.
Mursulan kylän pieni poika, sittemmin ukkini, kantoi Karjalaa muistoissaan elämänsä melkein viimeisiin vuosiin saakka. Lapsuudesta muistan aidon karjalan murteen, kun ukki innostui muistelemaan omaan lapsuuttaan. Muistan ukin hyräilemät ja monille suomalaisille tutut Karjalasta kertovat laulut. Muistan lipputankoon joka kesä vedetyn Karjalan viirin. Muistan ukin katseeseen aina ajoittain tulleen surun ja kaipuun, kun muistot tekivät syystä tai toisesta juuri sillä hetkellä erityisen kipeää. Mutta erityisesti muistan sen, kuinka lapsuuden muistoista tuli ainoita muistoja, kunnes nekin haihtuivat pois kuten kotikylä aikanaan.
Ukista ei tullut tuntematonta sotilasta rintamalla, mutta viimeisinä elinvuosinaan hänestä tuli tuntematon potilas. Hänestä tuli tuntematon ihminen, jonka hymy vaihtui vakavaan ilmeeseen, nauru kirosanoihin ja huumori turhautuneisuuteen. Hänestä tuli läheisilleen tuntematon ja läheisiään tuntematon potilas, yksi lukuisien muiden joukosta. Potilas, joka päätyi tajuttomaksi lääkittynä lepositeisiin keskikesän helteiden kuumentamaan sairaalahuoneeseen, koska peruslääkityksen myötä kehittynyt aggressiivisuus ei ollut enää hallittavissa. Potilas, jonka käsissä ja jaloissa olevia mustelmia itkin tavatessani hänet viimeisen kerran. Potilas, jonka otsaa pyyhin viileällä pyyhkeellä ja jolle sanoin Herran siunauksen jälkeen, että "Ukki, jos aikasi on täysi, niin lähde vaan. Kaikki on hyvin."
"Kun sinun arkkua me kannetaan, poikki kävelemme kirkkomaan.
Nyt ymmärrän pyynnön, joka sai minut suuttumaan.
Kuule mun toive, mä haluan pois. Eikö aikani täynnä jo ois?
Olen jo nähnyt tämän elämän. Kaiken sain ja vielä enemmän."
Aivan mahtava kirjoitus.Kiitos.
VastaaPoista