“I've learned that people will forget what you said, people will forget what you did, but people will never forget how you made them feel.”
Tämä amerikkalaisen runoilijan, kirjailijan ja Martin Luther King juniorin sekä Malcom X:n rinnalla työskennelleen ihmisoikeusaktivistin, Maya Angeloun, ajatus on puhutellut itseäni hyvin paljon kuluneen vuoden aikana. Ihmisenä, naisena, äitinä ja pappina. Ajatus on linkittynyt arkeen ja työhön. Ajatus on linkittynyt pandemia-aikaan, rajoituksiin ja elämään lupaa kysymättä luikerrelleeseen epävarmuuteen. Ja ajatus on linkittynyt vahvasti myös turvallisen tilan tematiikkaan, omaani ja toisten.
Ensimmäinen ajatukseni turvallisen tilan kysymysten äärellä on tänäänkin se, että koskevatko nämä myös minua? Valkoista cis-hetero naista? Työläisperheen kympintyttöä? Korkeakoulutettua pappia? Keski-ikäistä ihmistä, jolla ei ole suoraa kokemusta vähemmistöstressistä ja sen kokonaisvaltaisista vaikutuksista omaan elämään? Mutta jolla on sitäkin enemmän kokemusta elämän eri ikäkausina kohdanneista traumoista ja niiden käsittelemisestä pitkäkestoisen terapian avulla. Onko minullakin lupa vaatia itselleni turvallinen tila? Ajattelen, että on.
Turvallisen tai turvallisemman tilan periaatteita on määritelty viime vuosina monen eri toimijan toimesta. Suomen YK-liiton mukaan "Turvallisemman tilan periaatteilla ja toimintatavoilla pyritään luomaan tila, jossa kaikki pyrkivät omalla toiminnallaan rakentamaan yhdenvertaista, kunnioittavaa ja avointa ilmapiiriä ja keskustelua." Periaatteet on kirjattu kuudeksi kohdaksi (YK-liitto), joissa puhutaan henkilökohtaisen tilan tärkeydestä, kunnioittavasta puhe- (tai kirjoitus-) tyylistä, ihmisen ulkonäköön tai toimintaan pohjautuvista oletuksista pidättäytymisestä, tilan antamisesta keskusteluissa, uuden oppimisesta ja anteeksi pyytämisestä.
Turvallisen tilan periaatteet koskevat paitsi sosiaalista ja fyysistä tilaa, niin tänä päivänä myös mitä suuremmassa määrin erilaisia sosiaalisen median tiloja - tai ainakin niiden pitäisi koskea. Reaalimaailmassa kohdatessa meillä on mahdollisuus katsoa ihmistä silmiin, lukea hänen kehonkieltään ja näin asettaa kohtaaminen, puheet ja sanat osaksi laajempaa kokonaisuutta, osaksi koko ihmistä. Me voimme kysyä lisäkysymyksiä, tarkentaa ajatuksiamme ja löytää yhteisiä näkökulmia yhdessä, samassa tilassa. Me voimme haastaa toisiamme ja tulla haastetuiksi. Ja ennen kaikkea me voimme kohdata toisemme tunteiden kautta, tunnekielen ja fyysisten tunteiden kautta.
Nettimaailmassa kohtaaminen jää väistämättä ohuemmaksi. On paljon helpompaa heitellä ilmaan loukkaavia kommentteja ja vihjailuja, kun ei tarvitse katsoa niiden kohteena olevaa ihmistä silmiin. On paljon helpompaa liittyä somekohujen keskellä tuomiota vaativien besserwissereiden joukkoon, kun kohun keskellä oleva ihminen on itse oman tiensä valinnut julkisuuden henkilö. On paljon helpompaa juoruilla ja puhua pahaa selän takana, kun juoruilun kohde ei ole osa "meitä" vaan osa jotakin epäämäräistä instituutiota tai korruptoitunutta hovia - verkostojen kautta tai reittä pitkin asemaansa edennyt. Ensimmäisen kiven heittäminen ei tunnu missään ja vielä vähemmän tuntuu niiden seuraavien.
Reaalimaailman tunnekokemukset, joista Maya Angeloukin puhuu, piirtävät kaikki meihin omat jälkensä, haavansa tai ilonjuovansa. Ne näkyvät kasvoillamme ja kehonkielessämme. Ne kuuluvat äänessämme ja puheissamme. Ja ne tuntuvat sydämessämme. Nettimaailmassa sen sijaan kirjoitetut sanat toimivat tunteiden katalysaattoreina, meidän ja toisten. Me luemme niitä omien "silmälasiemme" läpi. Me tulkitsemme niitä omien kokemustemme kautta. Ja me liitymme niihin, jotka puhuttelevat meitä ja pyrimme välttämään niitä, jotka rikkovat enemmän kuin rakentavat.
Sanat ja teot unohtuvat, mutta tunteet jäävät elämään. Sanat ja teot ovat järjen työvälineitä, mutta tunteet tekevät meistä ihmisiä, inhimillisiä ja erityisiä. Sanat ja teot voivat luoda turvallista tilaa, mutta tunteet ovat sen kivijalka.
Kommentit
Lähetä kommentti