Rakas päiväkirja, olen hämmentynyt, ihmeissäni, turhautunut ja kiukkuinenkin - kaikkea yhtä aikaa ja erikseen. Mietit varmaan, että miksi? Miksi mieleni minun tekevi käyttää ja aivoni ajattelevi tuottaa hiukan painokelvottomampia sanoja kuin mikä on oikein ja arvollista? Miksi sormenpääni pyrkivät näppäilemään kirjainyhdistelmiä, joita en olisi aiemmin edes villeimmissä unissanikaan tohtinut missään julkisesti jakaa?
Olen hämmentynyt ja ihmeissäni Suomessa Herran vuonna 2023 naisiin kohdistuvasta misogyniasta. Kyllä, kirjoitin sanan misogynia ja tarkoitin sitä - kirjaimellisesti. Naisiin ja tyttöihin kohdistuvan vihamielisyyden, halveksunnan, kaksijakoisuuden ja omalle nöyrälle ja kuuliaiselle paikalleen palauttamisen lisääntyminen on hämmentävää - ja se tekee kipeää sydämessä sopukoissa saakka. Sekä menneiden, nykyisten että tulevien sukupolvien näkökulmasta.
Olen turhautunut siihen, kuinka vallassa olevia naisia arvioidaan ja arvostellaan sukupuolen, iän, pukeutumisen, sanojen, äänensävyn, kasvojen ilmeiden ja vapaa-ajan vieton näkökulmista. Kuinka kerran ääneen sanottu asia jää elämään ikuisesti. Kuinka lähes jokainen teko on lopulta aina väärin tehty. Kuinka jokainen kriisi tai tulipalo on väärin hoidettu tai sammutettu. Kuinka jokainen ansaittu palkinto on väärien ihmisten myöntämä tai väärin perustein annettu. Kuinka väärintulkitsemisen tahto voidaan luokitella jo tahallisuutensa perusteella synniksi - kyllä, synniksi.
Olen kiukkuinen siitä, että naisen seksuaalisuus ja siinä tapahtunut vapautuminen on edelleen pelottava asia niin monelle. Siinä määrin, että se halutaan vaieta ja piilottaa. Siinä määrin, että se halutaan tukahduttaa jopa väkivalloin. Siinä määrin, että siitä tehdään likaista ja väärää. Siinä määrin, että asiasta puhuva ja omia siihen liittyviä kipujaan peilaava nainen muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä eteerisestä neitsyestä Raamatun sanoja lainatakseni huorintekijäksi. Siinä määrin, että tällaisen kohtelun kohteeksi joutuva nainen joko vaikenee tai saa itselleen hankalan ihmisen maineen.
Rakas päiväkirja, samaan aikaan olen kuitenkin iloinen, kiitollinen ja ylpeä. Ehkä mietit jälleen, että miksi? Miksi sydämeni laulaa psalmikirjoittajan tavoin kiitosta? Olen iloinen siitä, että misogynian kuohuista nousee esiin uuden ja rohkean sukupolven ääni. Ääni joka ei vaikene, vaikka sitä yritettäisiin vaientaa. Ääni, joka erämaassa aikanaan huutaneen äänen tavoin vaatii muutosta, yhdenvertaisuutta ja jokaisen ihmisen yhtäläisiä oikeuksia olla juuri sellainen kuin hän on.
Olen kiitollinen siitä, että toisiaan kilpaa haukkuvien soraäänien ja huutojen keskellä kuuluu myös toisenlaisia äänenpainoja. Äänenpainoja, jotka haluavat rakentaa sovintoa. Jotka tahtovat lisätä keskinäistä ymmärrystä. Jotka ovat valmiita kompromisseihin ja avoimeen dialogiin. Jotka pyrkivät puolustamaan äänensä menettäneitä. Ja jotka tekevät sen silläkin riskillä, että heidät yritetään vaientaa seuraavaksi.
Ja ennen kaikkea olen ylpeä siitä, että yksi suurimmista yhteiskunnallista sortoa, epätasa-arvoa ja pienen ihmisen alistamista vastaan taistelevia voimia on kirkko ja erityisesti seurakunnat. Seurakunnat, joissa ei kysellä jäsenkirjoja eikä tilipussin suuruutta. Joissa ei jaotella ihmisiä mahdollisten diagnoosien tai aseman perusteella. Joissa ovet ovat avoinna kaikille. Joissa ihmistä katsotaan silmiin. Joissa taakat ovat yhteisiä. Ja joissa kaikista suurin on rakkaus.
Kommentit
Lähetä kommentti