Kaksi pientä sanaa ”Anna anteeksi.” Toiset kaksi pientä
sanaa ”Saat anteeksi.” Itselläni on kokemus pitkään seurakunnassa lapsityössä
olleena, omien lasten ja lasten ystävien kautta sekä omasta lapsuudesta, että melkein
ensimmäisiä asioita mitä me haluamme opettaa meidän pienille kasvaville
ihmisille, on nämä kaksi plus kaksi tärkeää sanaa: anna anteeksi, saat
anteeksi. Tämä kaksi plus kaksi sanapari on sellainen, että ei ole yhtä ilman
toista. Ei ole anteeksiantoa ilman anteeksi pyytämistä. Eikä ole anteeksi
pyytämistä ilman anteeksiantoa niin, että se saavuttaisi kokonaisen kaarensa ja
olisi totta.
Kysyin messun alussa, että muistatko tilanteen, jossa sinun
olisi ollut aivan äärimmäisen vaikeaa pyytää anteeksi? Nosta kättäsi ainakin
vähän, jos sellainen tilanne tuli mieleen, jolloin anteeksi pyytäminen oli
vaikeaa. 75 % prosenttisesti nousee käsiä ylös ja ajattelen, että tämä on
meille yhteinen kokemus ja se on tärkeää ymmärtää. Kukaan meistä ei ole tässä
vaikeassa kaksi plus kaksi sanaparissa toista parempi, toista pyhempi, toista valmiimpi
tai alttiimpi tekemään sitä. Ajattelen, että tämä myös vaihtelee meidän
elämäntilanteemme mukaan. Joskus jos meillä on itsellämme sellainen
elämäntilanne, että elämän turva on olemassa, perusta on kohdallaan ja meillä
on kaikki hyvin, niin silloin on ehkä helpompi kohdata toinen, pyytää anteeksi
ja ennen kaikkea nähdä ne omat virheet, omat mokat ja omat epäonnistumiset,
mitkä ovat myös meille kaikille yhteisiä. Näin rohkenen sanoa, koska ihmisinä me
olemme aina epätäydellisen täydellisiä, epätäydellisyydessä täydellisiä Jumalan
luomia suuria ihmeitä.
Anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen on Jumalan yksi
suurimmista lahjoista meille. Hän on antanut meille kyvyn puhua. Hän on antanut
meille kyvyn kohdata. Hän on antanut meille kyvyn nähdä toinen toisemme pintaa
syvemmältä, muutakin kuin ulkokuoren mikä ensimmäisenä tulee vastaan. Hän on antanut
meille kyvyn istua alas ja nähdä toisen sellaisena, kuin Jumala on tarkoittanut
että hänet nähdään, jos me vain maltamme tehdä sen. Arjessa, kiireessä ja
elämän hektisyyden keskellä se ei suinkaan ole helppoa, ei missään nimessä. Monesti
on hurjan paljon helpompaa kulkea ohi tai ajatella, että hoidan tämän sitten joskus,
kun on parempi aika. Mutta tuleeko ikinä parempaa aikaa? Onko parempi aika nyt
vai joskus? Ja mitä jos se joskus jää kokonaan tulematta? Tämä joskus sana on
jäänyt itselleni mieleen monista siunauskeskusteluista, joissa keskustellaan
vainajan omaisten kanssa tai tutkimuksista, joita on tehty ihmisen lähestyessä
sitä viimeistä porttia kohti ikuista elämää. Suurimmat asiat, joita ihminen katuu
ovat ne, ettei hän viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa ja ettei hän
pyytänyt anteeksi jotakin asiaa. Ajattelen, että tämä on tärkeää muistaa – ei sitten
kun vaan nyt myös tässä asiassa.
Joskus anteeksi pyytämisen ja anteeksi saamisen taakse voi
liittyä niin kipeä kokemus, että siihen sisältyy valtava määrä häpeää.
Itselläni on tällainen kokemus, joka ei ikinä lähde minusta, joka on tehnyt minusta
minut ja ymmärrän hyvin, että on asioita, joita ei pysty antamaan anteeksi. Liian
rikkovia, liian satuttavia, liian ihmisyyden perusteita hajottavia. Ja siinä
kohtaa, mitä pitää tehdä? Onko siinä kohtaa kaikki menetetty vai voisiko olla
niin, että Jeesuksen elämä ja Jumalan rakkaus opettavat meille, että kun opit
antamaan itsellesi anteeksi vajavaisuutesi ja kyvyttömyyden antaa joitakin
asioita anteeksi, niin siitä tuleekin vapautus ja anteeksianto itsessään. Niin
kuin oravanpyörä, jossa kaikki liikkuvat yhteydessä toisiinsa. Älä syyllistä
itseäsi siitä, jos joku liian kipeä asia satuttaa pitkään, mutta kun sen antaa
anteeksi itselleen, niin siitä vapautuu ja siitä voi laskea irti.
Anteeksiantamus on suuri kokonaisuus, joka liittyy sekä kahden
ihmisen väleihin että ihmisen ja Jumalan väliin, koko siihen ihmisyyteen, joka
meissä on. Tämän lisäksi ajattelen, että anteeksiantamus on globaali asia.
Meillä on tänään Maailma kirkolla -tapahtuma ja ajattelen, että on äärimmäisen
tärkeää kääntää tämä sanapari myös toisin päin eli kirkko maailmassa. Mitä
tarkoittaa tänä päivänä olla kirkko maailmassa anteeksiannon näkökulmasta? Rukouksen,
rauhan ja kansainvälisen vastuun näkökulmasta, joihin liittyvää rukouspäivää
vietettiin tällä viikolla ja joiden teemaan suuri osa tämä messun musiikeista
liittyy. Mitä tarkoitta se, että kirkko elää tässä maallisessa maailmassa
näiden sotatilanteiden, ristiriitojen, polarisaation ja ihmisten eriarvoistumisen
keskellä osana maailmaa? Mihin se meitä velvoittaa? Mihin se meitä kutsuu? Ja
mikä meidän tehtävämme on tässä kaikessa? Onko meidän tehtävämme paeta, mennä
omiin poteroihin ja yhteisöihin, laittaa ovet kiinni ja toivoa, että täällä me
pelastumme?
Näihin kysymyksiin meillä on hyvin selkeä vastaus Raamatussa
ja se on lähetyskäsky, jota erityisesti riparilaisten kanssa paljon opeteltiin
ja jonka ehkä muistat myös omilta rippikouluajoilta. ”Menkää ja tehkää kaikki
kansat minun opetuslapsikseni ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä
olen käskenyt teidän noudattaa.” Jeesuksen sanoja suoraan Raamatusta. Menkää ja
tehkää, älkää jääkö vaan menkää ja tehkää. Meillä on Suvimarja Suomen Lähetysseurasta
ja Mari Suomen Pipliaseurasta vieraana kertomassa messun jälkeen Haagan
seurakunnan lähetyskohteista ja ajattelen, että heidän edustamasta järjestöt ovat
niitä, jotka todellakin menevät ja tekevät. Menevät maailmaan ja menevät
paikkoihin, joihin harva edes uskaltaa tänä päivänä mennä. Menevät
tilanteisiin, joita me täällä omassa lintukodossamme, jossa lintu pieni
lintuseni on Huopalahden kirkonmäen puun oksalla turvassa, joista me emme edes ymmärrä
kaikkea sitä mitä tapahtuu. Jotta me ymmärrämme paremmin maailmaa ja omaa paikkaamme
siinä, niin meillä täytyy olla lähetystyötä ja meillä täytyy olla globaali
tehtävä. Me emme voi jäädä tänne hymistelemään, että kaikki on hyvin. Samaan
aikaan täytyy totta kai pitää suomalaisista hyvä huoli, mutta nämä eivät
poissulje toisiaan – eivät millään tavalla. Jumala ei kehota, että poteroitukaa
ja olkaa keskenänne, vaan menkää ja tehkää, julistakaa Jumalan sanaa ja
julistakaa anteeksiantoa kaikille maailman ihmisille.
Ajattelen, että jos kirkko rohkenee tehdä tämän
maailmalaajuisesti lähetystyön kautta, viedä eteenpäin sitä mikä meidän
ydintehtävämme on, niin toivoisin myös että rohkenisimme yhä vahvemmin kirkkona
Suomessa, Suomen evankelisluterilaisena kirkkona sanoa ne kaksi sanaa: ”Anna
anteeksi.” Näin meidän seurakuntiemme ja yhteisöjemme jäsenet saisivat korjaavan
kokemuksen niihin hetkiin, jolloin heitä on rikottu, jolloin heitä on syrjitty
ja jolloin heidät on ulossuljettu siitä kirkosta, johon he haluavat kuulua.
Näin he voisivat saada sydämeensä armon ja rakkauden ja todeta, että ”Saat
anteeksi.” Sinä kirkko, sinä instituutio, sinä patriarkaatin jäänne niin kuin
tänä päivänä kuulee sanottavan. Sinä, mikä olet kova, kylmä ja kasvoton –
sinäkin saat anteeksi. Ja ennen kaikkea jokainen kirkon ihminen saa anteeksi
sekä toisilta että ennen kaikkea Jumalalta.
Haluan vielä muistuttaa, että lopullinen, viimeinen, tärkein, kaunein ja meille kaikille lahjana annettu anteeksianto löytyy meillä tänäänkin maapallon vieressä olevasta Kristuksesta, krusifiksista. Minua on tällä viikolla puhutellut erityisen paljon tämän krusifiksin alla tapahtunut kohtaaminen pienen vauvan ja äidin kanssa, kun suunnittelimme tulevaa kastetta. Kerroin äidille, kuinka tässä krusifiksista on jätetty risti tarkoituksella pois. Kristus on ilman ristiä ristiinnaulitun asennossa, koska se symboloi sitä, että hän kantaa jokaisen ihmisen ristin siellä arjessa. Voiko olla kauniimpaa ajatusta toisten taakkojen kantamisesta, anteeksiannosta ja rakkaudesta kuin se, että joka päivä se saamme halutessamme tulla tähän kirkkoon, tämän taakkoja kantavan Kristuksen kasvojen eteen ja huokaista hänelle, että ”Näe minut, armahda minua, anna anteeksi.” Ja me saamme satavarmasti luottaa siihen, että hän katsoo meistä jokaista ja toteaa: ”Saat anteeksi.”
Saarna Huopalahden kirkossa 27.10.2024
Kommentit
Lähetä kommentti