Anna anteeksi

Kaksi pientä sanaa ”Anna anteeksi.” Toiset kaksi pientä sanaa ”Saat anteeksi.” Itselläni on kokemus pitkään seurakunnassa lapsityössä olleena, omien lasten ja lasten ystävien kautta sekä omasta lapsuudesta, että melkein ensimmäisiä asioita mitä me haluamme opettaa meidän pienille kasvaville ihmisille, on nämä kaksi plus kaksi tärkeää sanaa: anna anteeksi, saat anteeksi. Tämä kaksi plus kaksi sanapari on sellainen, että ei ole yhtä ilman toista. Ei ole anteeksiantoa ilman anteeksi pyytämistä. Eikä ole anteeksi pyytämistä ilman anteeksiantoa niin, että se saavuttaisi kokonaisen kaarensa ja olisi totta.

Kysyin messun alussa, että muistatko tilanteen, jossa sinun olisi ollut aivan äärimmäisen vaikeaa pyytää anteeksi? Nosta kättäsi ainakin vähän, jos sellainen tilanne tuli mieleen, jolloin anteeksi pyytäminen oli vaikeaa. 75 % prosenttisesti nousee käsiä ylös ja ajattelen, että tämä on meille yhteinen kokemus ja se on tärkeää ymmärtää. Kukaan meistä ei ole tässä vaikeassa kaksi plus kaksi sanaparissa toista parempi, toista pyhempi, toista valmiimpi tai alttiimpi tekemään sitä. Ajattelen, että tämä myös vaihtelee meidän elämäntilanteemme mukaan. Joskus jos meillä on itsellämme sellainen elämäntilanne, että elämän turva on olemassa, perusta on kohdallaan ja meillä on kaikki hyvin, niin silloin on ehkä helpompi kohdata toinen, pyytää anteeksi ja ennen kaikkea nähdä ne omat virheet, omat mokat ja omat epäonnistumiset, mitkä ovat myös meille kaikille yhteisiä. Näin rohkenen sanoa, koska ihmisinä me olemme aina epätäydellisen täydellisiä, epätäydellisyydessä täydellisiä Jumalan luomia suuria ihmeitä.

Anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen on Jumalan yksi suurimmista lahjoista meille. Hän on antanut meille kyvyn puhua. Hän on antanut meille kyvyn kohdata. Hän on antanut meille kyvyn nähdä toinen toisemme pintaa syvemmältä, muutakin kuin ulkokuoren mikä ensimmäisenä tulee vastaan. Hän on antanut meille kyvyn istua alas ja nähdä toisen sellaisena, kuin Jumala on tarkoittanut että hänet nähdään, jos me vain maltamme tehdä sen. Arjessa, kiireessä ja elämän hektisyyden keskellä se ei suinkaan ole helppoa, ei missään nimessä. Monesti on hurjan paljon helpompaa kulkea ohi tai ajatella, että hoidan tämän sitten joskus, kun on parempi aika. Mutta tuleeko ikinä parempaa aikaa? Onko parempi aika nyt vai joskus? Ja mitä jos se joskus jää kokonaan tulematta? Tämä joskus sana on jäänyt itselleni mieleen monista siunauskeskusteluista, joissa keskustellaan vainajan omaisten kanssa tai tutkimuksista, joita on tehty ihmisen lähestyessä sitä viimeistä porttia kohti ikuista elämää. Suurimmat asiat, joita ihminen katuu ovat ne, ettei hän viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa ja ettei hän pyytänyt anteeksi jotakin asiaa. Ajattelen, että tämä on tärkeää muistaa – ei sitten kun vaan nyt myös tässä asiassa.

Joskus anteeksi pyytämisen ja anteeksi saamisen taakse voi liittyä niin kipeä kokemus, että siihen sisältyy valtava määrä häpeää. Itselläni on tällainen kokemus, joka ei ikinä lähde minusta, joka on tehnyt minusta minut ja ymmärrän hyvin, että on asioita, joita ei pysty antamaan anteeksi. Liian rikkovia, liian satuttavia, liian ihmisyyden perusteita hajottavia. Ja siinä kohtaa, mitä pitää tehdä? Onko siinä kohtaa kaikki menetetty vai voisiko olla niin, että Jeesuksen elämä ja Jumalan rakkaus opettavat meille, että kun opit antamaan itsellesi anteeksi vajavaisuutesi ja kyvyttömyyden antaa joitakin asioita anteeksi, niin siitä tuleekin vapautus ja anteeksianto itsessään. Niin kuin oravanpyörä, jossa kaikki liikkuvat yhteydessä toisiinsa. Älä syyllistä itseäsi siitä, jos joku liian kipeä asia satuttaa pitkään, mutta kun sen antaa anteeksi itselleen, niin siitä vapautuu ja siitä voi laskea irti.

Anteeksiantamus on suuri kokonaisuus, joka liittyy sekä kahden ihmisen väleihin että ihmisen ja Jumalan väliin, koko siihen ihmisyyteen, joka meissä on. Tämän lisäksi ajattelen, että anteeksiantamus on globaali asia. Meillä on tänään Maailma kirkolla -tapahtuma ja ajattelen, että on äärimmäisen tärkeää kääntää tämä sanapari myös toisin päin eli kirkko maailmassa. Mitä tarkoittaa tänä päivänä olla kirkko maailmassa anteeksiannon näkökulmasta? Rukouksen, rauhan ja kansainvälisen vastuun näkökulmasta, joihin liittyvää rukouspäivää vietettiin tällä viikolla ja joiden teemaan suuri osa tämä messun musiikeista liittyy. Mitä tarkoitta se, että kirkko elää tässä maallisessa maailmassa näiden sotatilanteiden, ristiriitojen, polarisaation ja ihmisten eriarvoistumisen keskellä osana maailmaa? Mihin se meitä velvoittaa? Mihin se meitä kutsuu? Ja mikä meidän tehtävämme on tässä kaikessa? Onko meidän tehtävämme paeta, mennä omiin poteroihin ja yhteisöihin, laittaa ovet kiinni ja toivoa, että täällä me pelastumme?

Näihin kysymyksiin meillä on hyvin selkeä vastaus Raamatussa ja se on lähetyskäsky, jota erityisesti riparilaisten kanssa paljon opeteltiin ja jonka ehkä muistat myös omilta rippikouluajoilta. ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Jeesuksen sanoja suoraan Raamatusta. Menkää ja tehkää, älkää jääkö vaan menkää ja tehkää. Meillä on Suvimarja Suomen Lähetysseurasta ja Mari Suomen Pipliaseurasta vieraana kertomassa messun jälkeen Haagan seurakunnan lähetyskohteista ja ajattelen, että heidän edustamasta järjestöt ovat niitä, jotka todellakin menevät ja tekevät. Menevät maailmaan ja menevät paikkoihin, joihin harva edes uskaltaa tänä päivänä mennä. Menevät tilanteisiin, joita me täällä omassa lintukodossamme, jossa lintu pieni lintuseni on Huopalahden kirkonmäen puun oksalla turvassa, joista me emme edes ymmärrä kaikkea sitä mitä tapahtuu. Jotta me ymmärrämme paremmin maailmaa ja omaa paikkaamme siinä, niin meillä täytyy olla lähetystyötä ja meillä täytyy olla globaali tehtävä. Me emme voi jäädä tänne hymistelemään, että kaikki on hyvin. Samaan aikaan täytyy totta kai pitää suomalaisista hyvä huoli, mutta nämä eivät poissulje toisiaan – eivät millään tavalla. Jumala ei kehota, että poteroitukaa ja olkaa keskenänne, vaan menkää ja tehkää, julistakaa Jumalan sanaa ja julistakaa anteeksiantoa kaikille maailman ihmisille.

Ajattelen, että jos kirkko rohkenee tehdä tämän maailmalaajuisesti lähetystyön kautta, viedä eteenpäin sitä mikä meidän ydintehtävämme on, niin toivoisin myös että rohkenisimme yhä vahvemmin kirkkona Suomessa, Suomen evankelisluterilaisena kirkkona sanoa ne kaksi sanaa: ”Anna anteeksi.” Näin meidän seurakuntiemme ja yhteisöjemme jäsenet saisivat korjaavan kokemuksen niihin hetkiin, jolloin heitä on rikottu, jolloin heitä on syrjitty ja jolloin heidät on ulossuljettu siitä kirkosta, johon he haluavat kuulua. Näin he voisivat saada sydämeensä armon ja rakkauden ja todeta, että ”Saat anteeksi.” Sinä kirkko, sinä instituutio, sinä patriarkaatin jäänne niin kuin tänä päivänä kuulee sanottavan. Sinä, mikä olet kova, kylmä ja kasvoton – sinäkin saat anteeksi. Ja ennen kaikkea jokainen kirkon ihminen saa anteeksi sekä toisilta että ennen kaikkea Jumalalta.

Haluan vielä muistuttaa, että lopullinen, viimeinen, tärkein, kaunein ja meille kaikille lahjana annettu anteeksianto löytyy meillä tänäänkin maapallon vieressä olevasta Kristuksesta, krusifiksista. Minua on tällä viikolla puhutellut erityisen paljon tämän krusifiksin alla tapahtunut kohtaaminen pienen vauvan ja äidin kanssa, kun suunnittelimme tulevaa kastetta. Kerroin äidille, kuinka tässä krusifiksista on jätetty risti tarkoituksella pois. Kristus on ilman ristiä ristiinnaulitun asennossa, koska se symboloi sitä, että hän kantaa jokaisen ihmisen ristin siellä arjessa. Voiko olla kauniimpaa ajatusta toisten taakkojen kantamisesta, anteeksiannosta ja rakkaudesta kuin se, että joka päivä se saamme halutessamme tulla tähän kirkkoon, tämän taakkoja kantavan Kristuksen kasvojen eteen ja huokaista hänelle, että ”Näe minut, armahda minua, anna anteeksi.” Ja me saamme satavarmasti luottaa siihen, että hän katsoo meistä jokaista ja toteaa: ”Saat anteeksi.” 


Saarna Huopalahden kirkossa 27.10.2024

Kommentit