Ei enää ikinä

Ei enää ikinä.

Näin on otsikoitu yhdestä Suomen menestyneimmästä bändistä PMMP:stä ja sen perustaneista naisartisteista, Mira Luodista ja Paula Vesalasta, kertova dokumentti. Dokumentti avaa hyvin koskettavalla ja jopa raadollisen suoralla tavalla sitä, millaista oli olla nuori naisartisti 2000-luvun alun Suomessa. Miten naisia, ja uran alkuvaiheessa vasta tyttöjä, kohdeltiin tosi-tv ohjelmissa, keikkalavoilla, takahuoneissa ja haastatteluissa. Miten lehdissä reviteltiin toinen toistaan raflaavammilla otsikoilla. Miten levyjä arvioitiin niiden kansien tai laulajien ulkonäön perusteella. Ja miten uraansa aloitteleville tytöille ja sittemmin suureen suosioon nousseille naisille keksittiin toinen toistaan ala-arvoisempia heidän sukupuoltaan halveksivia ja asiattomia lempinimiä. 

Ei enää ikinä.

Oli hämmentävää ja järkyttävää kuunnella ja katsoa, kuinka nuoret tytöt ja naisenalut olivat vapaata riistaa sekä fyysiselle että henkiselle hyväksikäytölle ja pahoinpitelylle - ja aikaa tästä kaikesta on vain reilut 20 vuotta. Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta astui Suomessa voimaan 1. tammikuuta 1987, mutta vielä 2000-luvun alussa se ei selkeästikään koskenut kaikkia eikä ulottunut kaikkialle. Dokumentissa kuvatut tilanteet seksuaalissävytteisistä puheista ja suorista teoista olivat kuin suoraan Netflixin uusimmista rikossarjoista - sillä erotuksella, että ne olivat täyttä totta. Ja sillä valitettavalla yhdenmukaisuudella, että syy kaikkeen tapahtuneeseen oli tytöissä tai naisissa. Liian lyhyessä hameessa, liian suorissa ja vihjailevissa laulunsanoissa, liiallisessa kiltteydessä, liiallisessa tyttöydessä ja liiallisessa naiseudessa. 

Ei enää ikinä.

Oli yhtä lailla hämmentävää ja järkyttävää kuunnella ja katsoa, miten media ja lehdistö kohteli uraansa aloittelevia tyttöjä ja sittemmin siinä paikkansa vakiinnuttaneita nuoria naisia haastatteluissa ja lehtien palstoilla. Seksuaalissävytteiset kysymyksenasettelut eivät olleet hienovaraista vihjailua vaan suoraa puhetta - ja vieläpä useissa medioissa ja prime time -ohjelmissa. Eikä kyse ollut vain sukupuolten välisestä valta-asemasta, vaan yhtä lailla oman sukupuolen edustajat haastoivat ja jopa kritisoivat nuorten naisartistien älykkyyttä, musiikillisia kykyjä ja taustavaikuttimia - suoraan, julkisesti, häpeilemättä ja valitettavasti myös itseään korottaen ja omaa ylemmyydentunnettaan pönkittäen.

Ei enää ikinä.

Tasa-arvolain voimaantulosta dokumentissa kuvattuihin tapahtumiin ja dokumentin tapahtumista tähän päivään on suunnilleen yhtä pitkä aikaväli. Uuden 1.1.2023 voimaan tulleen seksuaalirikoslain myötä osa dokumentin tilanteista ja tapahtumista olisivat tänä päivänä rangaistavia tekoja ja puheita - ehkä jopa peruste työpaikan menettämiselle. Samaan aikaan tyttöihin ja naisiin kohdistuva sukupuolesta johtuva arvostelu ei ole hävinnyt mihinkään. Hiustyyli ja vaatteet, huulipunan sävy ja pikkukenkien koron mitta ovat asioita, joista naisia arvioidaan heidän puheidensa ja pätevyytensä sijaan. Musiikkikentällä puolestaan on edelleen aiheita, joista laulaessaan nainen saa hyvin kyseenalaisia lempinimiä ja miestä taputellaan selkään rohkeudesta. Eivätkä tällaisesta käytöksestä ja toisten ihmisten alas painamisesta ole "puhtaita" mitkään yhteisöt tai työpaikat - tai ihmisten väliset suhteet ylipäänsä.

Ei enää ikinä.

Mietin, että mitä pitäisi tapahtua, jotta tasa-arvo olisi tänä päivänä ja tulevaisuudessa aidosti totta? Koska paluuta "vanhoihin hyviin aikoihin" ei ole, sillä suurimmalle osalle ihmisistä ja maailman valtioista niistä ajoista oli hyvyys kaukana. Tasa-arvo ja toisen ihmisen kunnioitus ei ole myöskään sukupuolisidonnaista vaan kaikista sukupuolista löytyy ihmisiä, joille yhdenvertaisuus on itsestään selvä asia ja ihmisiä, jotka kokevat oikeudekseen halventaa toisia sanoin ja teoin. Mietin, että mitä tapahtuisi jos ennen kuin puhumme, kirjoitamme tai jopa ajattelemme pahaa toisesta ihmisestä, katsoisimme peiliin? Katsoisimme peiliin, sanoisimme ajatuksemme ääneen ja miettisimme kerran jos toisenkin, että haluaisinko minä kuulla nuo ajatukset toisen sanomana? Haluaisinko, että lapseni tai vanhempani kuulisivat ne? Tai olenko ylipäätään siinä asemassa, että minulla on oikeus sanoa kenestäkään toisesta mitään pahaa? Enää ikinä.