Muistatko sellaista hetkeä tai hetkiä, jolloin olet kokenut voisiko sanoa jopa pakahduttavaa koti-ikävää? Koti-ikävää on monen tasoista ja aina kun kuulen sanan koti-ikävä, niin huomaan ajatusteni palaavan ukkiini, joka jätti tämän maailman jo vuosia, vuosia sitten. Ukilla koti-ikävä oli kaksitasoista. Hän ensinnäkin kaipasi sydämensä syvyyksistä kotiin Karjalaan ja tästä hän puhui vuosien varrella todella paljon. Toiseksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, niin hän alkoi kaipaamaan taivaan kotiin. Ajattelen, että tästä koti-ikävän kahdesta tasosta Jeesus puhuu myös päivän evankeliumitestissä – elämästä maallisessa kodissa ja ikävästä taivaan kotiin. Johanneksen evankeliumin tekstit eivät aina ole ihan helppoja ja Johannes tykkää pyöritellä ja käännellä ajatuksia moneen suuntaan. Niitä lukiessa tulee aina välillä hiukan savolainen olo, että asiat suattaapi olla näin tai suattaapi olla noin, mutta ehkä ne kuitenkin ovat näin. Tämän päivän tekstikatkelmassa Johannes on kuitenkin yllättävän selkeä ja hän puhuu siitä, miten me elämme maailmassa ja olemme samaan aikaan taivaan kansalaisia, Jumalan lapsia ja kastettuja siihen yhteyteen, jonka Jumala haluaa meille lahjoittaa. Mutta mitä tämä tarkoittaa? Mitä tarkoittaa elää maailmassa ja mitä tarkoittaa elää taivaan kansalaisena?
Tämä asia on aivan äärimmäisen
tärkeä ja ajattelen, että siitä täytyy puhua ja saarnata kirkoissa niin selkeästi
ja niin kovaa, ettei kenellekään jää epäselväksi mitä meiltä odotetaan. Jeesus eli
aikanaan ihmisenä tässä maailmassa. Hän syntyi pieneen talliin keskelle
epävarmuutta, koki pakolaisuuden ja vainon, eli tavallisen lapsuuden ja sitten aikuisena
hylkäsi perheensä ja lähti maailmaan tekemään ihmeitä. Noissa ihmeissä
taivaallinen todellisuus tuli maan päälle ja niissä kiteytyy myös meidän
kristinuskomme ydin ja koko Raamatun punainen lanka. Uskaltaako joku arvata,
että mikä oli Jeesuksen opetuksen ydinasia? Rakkaus, toivo ja usko – kyllä,
nämä kaikki kolme ovat kristinuskon ydinasioita, mutta miten ne toteutuvat oikeasti
tässä maailmassa? Rohkenen väittää, että ne toteutuvat niin, että me elämme
tässä maailmassa Jeesuksen opetusten mukaisesti ja muutamme tätä maailmaa
omalta paikaltamme näiden arvojen mukaiseksi. Ne eivät toteudu niin, että me pakenemme
maailmasta ja ajattelemme, että me olemme täällä jo ns. ”taivaan joukkoa”,
joille maalliset asiat eivät kuulu. Ei, vaan ne toteutuvat niin, että me olemme
aidosti, rehellisesti ja raadollisesti osa tätä maailmaa ja sitä yhteisöä,
jossa missä me elämme. Se tarkoittaa sitä, että me ymmärrämme olevamme
keskeneräisiä, vajavaisia, erehtyväisiä ja inhimillisiä – jokainen meistä, myös
päättäjät. Kukaan ei ole täydellinen, kukaan ei ole valmis eikä kenelläkään ole
lopullista totuutta – paitsi Jeesuksella ja Jumalalla.
Meillä ihmiset elämme ja toimimme maailmassa lakien ja asetusten mukaisesti. Meillä on Suomen valtion laki, meillä on kirkkolaki, meillä on kirkkojärjestys, meillä on työsuojelulaki sekä valtava määrä lakeja ja ohjeistuksia, joiden tarkoituksena on varmistaa se, että jokainen ihminen saa elää tässä maassa ja tässä maailmassa ihmisarvoista elämää. Toteutuuko tämä tällä hetkellä? Rohkenen väittää, että ei. Jos meidän ydinarvoinamme ovat rakkaus, toivo ja usko, niin ne haastavat meitä elämään sellaisena yhteisönä, jossa jokainen ihminen on tasa-arvoinen. Olipa hän pieni vastasyntynyt, koulunsa aloittava lapsi, omaa paikkaansa etsivä nuori, työttömäksi joutunut nuori aikuinen, vanhempansa menettänyt aikuinen tai vanhus, joka miettii, että pärjääkö hän vielä kotona vai onko jo aika siirtyä palvelutaloon – tai ehkä olisi jo aika siirtyä, mutta paikkaa ei löydy. Koko tämä ihmiskunnan kirjo tulisi nähdä tasa-arvoisena ja yhdenvertaisena. Tämä on se, mihin Jeesus meitä kutsuu ja tämä ei tällä hetkellä toteudu. Jos me elämme kristittyinä tässä maailmassa ja maan päällä, niin meidän tulee omalla pienellä paikallamme tehdä se, mihin me pystymme. Me emme pysty kaikkeen, mutta pystymme moniin pieniin asioihin.
Me pystymme tukemaan kansalaisjärjestöjä, joilta
leikataan jälleen tukia. Me pystymme kirjoittamaan adresseja, puututaan terveyskeskusmaksujen
korotuksiin. Me pystymme menemään oman alueemme palvelukeskuksiin kysymään,
että onko jotakin mitä minä voin tehdä auttaakseni? Me pystymme keräämään
erilaisia tukia apua tarvitseville. Ja me voimme mennä oman läheisemme luokse,
ehkä sen jota emme ole tavanneet muutamaan vuoteen, ja kysyä häneltä, että mitä
sinulle kuuluu, kuinka voit ja oletko kunnossa? Me voimme haastaa valtaapitäviä
sekä omalta paikaltamme että erityisesti kirkkona ja kristittyinä. Meidän
tehtävämme ei ole vaieta ja olla hiljaa, laittaa päämme pensaaseen tai alttarin
taakse ja todeta, että ”Herra varjelkoon meitä kaikkia.” Kyllä me toki näinkin sanomme,
mutta se ei riitä. Meidän tehtävämme on olla aidosti Kristuksen käsinä ja
jalkoina ja muuttaa sitä maailmaa, jossa me elämme. Voi olla, että saamme tästä
välillä tiukkaa palautetta ja tulee sanomista, että ”Nyt pappi on mennyt aivan
väärälle paikalle ja noin ei saa puhua. Pysy vain siellä pyhässä
todellisuudessa, mutta älä tule arkeen kun et ymmärrä mitään rahasta, taloudesta
tai inhimillisyydestä.” No, jonkin verran olen minäkin budjettien kanssa
työskennellyt työurani aikana ja rohkenen väittää, että meillä on tästä ymmärrystä
myös kirkkona. Totta on myös se, että kirkkona
olemme tehneet monia virheitä vuosien saatossa eri tilanteissa, mutta tällä
hetkellä kirkko tekee aidosti paljon työtä sen puolesta, että tässä maailmassa,
tässä maassa ja täällä maan päällä elävillä ihmisillä olisi hiukan parempi olla.
Kuten alussa kerroin, niin ukkini
koti-ikävä kohdistui Karjalaan ja vahvan kivijalan päälle rakennettuun punaiseen
tupaan, jota ei enää ollut. Se kohdistui Laatokan rannan kaunisiin kotimaisemiin,
jossa he pulahtivat uimaan ison sisarusparven kanssa, kunnes sota syttyi ja se ukille
kaikista rakkain veli kuoli rintamalla. Tämä oli asia, josta ukki ei koskaan toipunut
ja se oli asia, josta ei myöskään puhuttu vaan se vaiettiin kuoliaaksi. Olen
tämän ukin kokemuksen äärellä monesti miettinyt, että meillä on tässä maassa ja
tämän maan historiassa paljon sellaisia asioita, joista me vaikenemme edelleen
tänä päivänä. Asioita, jotka ovat meille todella vaikeita. Voisiko tämäkin olla
yksi sellainen asia, missä me tässä maailmassa elävinä opettelisimme toimimaan
toisin? Emme enää vaikenisi vaan nostaisimme vaikeatkin asiat pöydälle, tekisimme
niistä näkyviä ja miettisimme, että miten voimme miten voimme päästä yhdessä
eteenpäin kohti tulevaa.
Koti-ikävää voi siis kokea maailmassa
tai sitten se voi kohdistua taivaan kotiin. Oletko koskaan keskustellut
kuolevan, vanhuksen tai vakavasti sairaan kanssa, joka on sanonut sinulle kaipaavansa
taivaan kotiin? Yli puolet käsistä täällä kirkkosalissa nousee ylös ja tämä on myös
asia, mistä aika harvoin puhutaan ääneen, koska uskon asiat ovat monelle hyvin
yksityisiä ja niitä on vaikeaa jakaa toisen kanssa. Mutta mikä on se taivaan
koti, mihin niin moni ihminen kaipaa? Voisiko se olla se paikka, jossa tulet
hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olet – täydellisesti, kokonaisena ja ilman
vaatimuksia muutoksesta. Voisiko taivaan koti olla paikka, jossa on ikuinen
rauha maallisen melskeen, rauhattomuuden ja epävarmuuden sijaan? Voisiko
taivaan koti olla paikka, jossa se rakkaus mistä aiemmin puhuimme on totta ja
se tuntuu sydämessä suurena lämpönä? Voisiko taivaan kotiin olla paikka, missä
sinun ei tarvitse enää todistella omaa uskoasi, vaan se usko on Jumalalle totta
joka hetki? Ja voisiko taivaan koti olla paikka, missä sinun ei tarvitse enää
kaivata toivon pilkahdusta, vaan se toivo on jollain käsittämättömällä tavalla
läsnä kaikessa? Me saamme vastaukset näihin kaikkiin kysymyksiimme vasta sitten,
kun meidän aikamme on täysi. Siihen saakka saamme elää kaipauksessa päästä taivaan
kotiin ja rauhan tyyssijaan, missä meille annettujen lupauksien mukaisesti on kaikki
hyvin.
Päivän virtenä laulamamme Jarkko Maukosen
Yhtä-kappaleen ensimmäisessä säkeistössä puhutaan hyvin kauniisti siitä, mitä
on elää ihmisenä maan päällä ja taivaassa. Me elämme tällä hetkellä
levottomassa maailmassa, me valmistaudumme elämään suuressa tuntemattomassa ja
päivän evankeliumin sanoman mukaisesti meitä kaikkia kristittyjä ”kutsutaan
rukouksessa toimimaan”. Evankeliumiteksti on osa Jeesuksen jäähyväisrukousta,
jonka hän rukoilee ennen kuin hän menee Getsemanen puutarhaan, jossa hänet
vangitaan. Tätä jäähyväisrukousta on sanottu myös ylipapilliseksi rukoukseksi,
jossa Jeesus jättää opetuslapsilleen ja kaikille kristityille tärkeän perinnön.
Jeesus rukoilee, että opetuslapset ja me ihmiset olisimme yhtä niin kuin hän ja
Isä ovat yhtä. Tässä kirkossa me olemme kaikki erilaisia ihmisiä ja yksilöitä,
mutta samaan aikaan me olemme yhtä. Vanhan testamentin lukukappaleena
kuulemamme Jesajan kirjan kohta päättyi lauseeseen, jota käytetään paljon
synninpäästönä. ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun
rakkauteni sinuun ei järky eikä rauhanliittoni horju.” Kun elät ja kun me elämme
täällä maan päällä, niin muista: vaikka ympärillä järkkyy, maa tärisee ja maailma
palaa, niin Jumalan rakkaus ei järky, ei horju ja se kantaa aina. Se on asia,
joka pysyy nyt ja iankaikkisesti.
Kommentit
Lähetä kommentti