Kiirastorstain saarna

Jeesuksen tehtävä tässä maailmassa, maan päällä ja taivaassa, on palvella ihmiskuntaa. Mieti hetki sellaista tilannetta, jossa sinua on palveltu. Sellaisella tavalla, joka on jäänyt sinulle mieleen. Joku on nähnyt sinut, auttanut, ehkä vain kohdannut katseella – mutta hetki on ollut sellainen, jota et unohda ikinä. Täältä kirkon edestä on ihana nähdä kasvoja, joiden ilmeet vaihtelevat. Joillakin tuli hymynkare suupieleen, joillakin menivät kulmat kurttuun, joku sulkee silmät ja joku pitää ne tiukasti auki, jotta pappi ei pääse yllättämään ilmestymällä viereen kysymään lisää.

Palveltavana oleminen – käännetään kysymys ensin toisinpäin – ei ole välttämättä helppoa. Ajattelen, että tämä ei ole meihin suomalaisiin liittyä ongelma, vaan yleinen inhimillinen haaste. Jos olet joskus ollut tilanteessa, jossa sinun on ollut todella vaikeaa pyytää apua, niin rohkenen pyytää sinua nostamaan käden ylös. Tämä kädennosto sujui teiltä yhtä hienosti kuin Haagan peruskoulun ja Suomalaisen yhteiskoulun oppilailta, joiden kanssa olen saanut viimeisen viikon aikana viettää yhdessä pääsiäiskirkkoa. He ovat jo oppineet, että kyselen heiltä paljon asioista kirkossa ja kädet nousevat nykyisin todella korkealla. On hienoa, että tässä seurakunnassa myös aikuiset osaavat tämän.

Se, että pyytää apua tarkoittaa sitä, että sinun täytyy näyttää olevasi heikko. Sinun pitää myöntää, että et pärjää yksin ja tämä on pärjääjien ja vahvojen kulttuurissa sekä voittajien maailmassa todella vaikeaa ja haastavaa. Valitettavasti meidän lapsemmekin joutuvat oppimaan tämän jo pienestä saakka. Pitää pärjätä, laittaa avain kaulaan ja todeta: ”Kyllä minä selviän.” tai jos harrastuksissa tai treeneissä sujui viimeksi huonosti, niin tänään täytyy olla parempi. Tämä on totta myös työelämässä. Jos epäonnistumme jossakin, niin seuraavalla kerralla korjaamme virheemme – ja ehkä saamme siitä bonukset kiitoksena. Tai jos et pärjää, niin silloin putoat – tämä on asia, josta puhutaan aivan liian vähän.

Kuinka moni putoaa tänä päivänä meidän yhteiskuntamme tukiverkkojen ulkopuolelle ja elämässään sellaiseen tilanteeseen, jolle hän ei itse voi mitään? Rohkenen väittää, että liian moni. Näitä tarinoita kuulemme erityisesti kirkon diakoniatyössä. Lukemattomia tarinoita elämänkohtaloista, joihin ihminen ei ole itse voinut vaikuttaa millään tavalla. Työpaikka menee alta, tulee avioero, läheinen kuolee tai sairastuu vakavasti, lapsi masentuu, vuokrakoti myydään ja uutta kotia ei löydy. Nämä tarinat eivät ole televisio-ohjelmia tai elokuvia, ne eivät ole fiktiota vaan faktaa, jonka keskellä osa ihmisistä elävät koko ajan.

Jos elät voittajien ja pärjääjien valtakunnassa ja jos sellaisen ihmisen kuka pärjää on vaikea pyytää apua, niin miten vaikeaa onkaan hänen, joka putoaa pyytää apua? Rohkenen väittää, että tämä on joskus jopa mahdotonta. Tämän vuoksi kirkon ovea kolkutetaan joskus pikkusormella ja joskus sitä ei edes uskalleta avata, koska se tuntuu liian painavalta. On liian pelottavaa näyttää oma heikkous. On liian pelottavaa tulla omilla kasvoillaan ja nimellään tulla kohdatuksi ihmisenä, joka ei pärjää. Mutta onneksi on myös tilanteita, joissa juuri oikea ihminen tulee vastaan juuri oikealla hetkellä. Ehkä riittää, että hän katsoo silmiin. Ehkä riittää, että hän sanoo ”Moro!”, kuten yksi koululainen sanoisi tervehtivänsä Jeesusta tänään. Ehkä on hetkiä, kun joku kohtaa toisen ihmisen niin, että se tuntuu sydämessä. Tai hetkiä, kun joku nostaa ylös pohjalta ja autettava voi ilman häpeää todeta ”Kiitos, että näit minut heikoimmillani ja nostit minut sieltä, mistä en olisi enää itse päässyt ylös.”

Tämä kaikki on kiirastorstain ydinsanomaa. Tämä kaikki on kirkon tehtävää. Tämä kaikki on seurakunnan tehtävää. Tämä kaikki on jokaisen itseään kristityksi kutsuvan ihmisen tehtävää. Tässä ajassa on aivan liikaa ihmisiä, jotka kutsuvat itseään kristityiksi ja toimivat täysin vastoin sitä, mitä Jeesus Raamatussa opettaa. Tämän kiirastorstain evankeliumiteksti on aivan täydellinen juuri tähän aikaan, sillä siinä Jeesus tekee jotakin sellaista, mitä kukaan muu hänen asemassaan oleva ei ole tehnyt. Jeesus on jo ennen tätä hetkeä kohdannut sairaita ja hyljeksittyjä tai huutanut oman aikansa yhteiskunnan hylkiöitä alas puusta ja kutsunut itsensä heidän kotiinsa päivälliselle, vaikka muiden mielestä näille ihmisille ei olisi saanut edes puhua saatikka auttaa heitä. Jeesus meni juuri niiden ihmisten luo, joiden luokse kukaan muu ei mennyt.

Evankeliumitekstissä Jeesus pesee opetuslastensa jalat. Tämän pääsiäisen koulukirkoissa kysyin oppilailta, että miltä tuntuisi, jos opettaja pesisi aivan yllättäen heidän jalkansa? Tai mitä jos rehtori tekisi sen? Kovin hämmentyneitä olivat oppilaat tästä ajatuksesta ja totesivat, että ”Olisihan se aika outoa.” Ajattelen, että tämä hämmennys kertoo hyvin siitä, että miten merkittävä tuo tilanne ja jalkojenpesu oli. Voit myös miettiä itse, että kuka olisi sellainen henkilö, jonka tarjous pestä jalkasi olisi hämmentävää tai josta jopa kieltäytyisit. Mutta juuri tuossa hetkessä – opetuslasten jalkoja pestessään – Jeesus opetti heille ja opettaa meille tänäkin päivänä, että mikä meidän tehtävämme on. Palvella, polvistua, asettua toisen ihmisen eteen ja tehdä niillä käsillä, jotka meille on annettu ja joista Minun käteni soi -kappaleessa äsken yhdessä lauloimme, hyvää. Käsillä voi myös satuttaa, jos niin haluaa. Niillä voi lyödä. Niillä voi tappaa. Niillä voi murtaa ja musertaa. Mutta, niillä voi myös nostaa ja kantaa. Niillä voi pestä ja puhdistaa. Niillä voi rakastaa, silittää ja halata. Valinta on sinun ja minun. Tai ainakin toivon, että valinta on sinun eikä kukaan muu sano sinulle, mitä sinun tulee tehdä. Voit valita, että pesetkö jotakin puhtaaksi kuten Jeesus vai haluatko liata sen.

Kun tulemme tänään yhdessä ehtoolliselle ja ehtoollispöytään, niin siinä on koolla joukko ihmisiä. Siihen ei tule kirkkoherra, pappi, luottamushenkilöitä, vapaaehtoisia, kanttori, kuorolaisia ja muita eri tavoin määriteltyjä tai eri asemassa olevia, vaan siihen tulee ihmisiä. Toivon, että tämä on sellainen asia, jonka jokainen teistä kätkee sydämeensä. Ehtoollispöydässä ihonvärillä, kansalaisuudella, sukupuolella, sillä ketä rakastat tai olet rakastamatta, asemalla, rahapussin paksuudella tai tilin saldolla – millään näistä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään. Se millä on merkitystä, on se, että sinä hengität, sinun sydämesi lyö rinnassasi ja olet ihminen. Ei millään muulla. Sinä saat tulla särkyneenä ja ehjänä. Sinä saat tulla yksinäisenä ja jonkun toisen kanssa. Sinä saat tulla epäilevänä ja uskovana. Juuri sellainen, kuin tässä hetkessä olet.

Alttarilla sinä kohtaat tänään pian ristillä murtuvan Kristuksen. Kristinuskon ydinsanoma on ihmisessä, joka murtuu ja murretaan. Kristus murtuu ja murretaan ehtoollispöydässä joka kerta symbolisesti leivässä ja viinissä. Pääsiäisenä hän konkreettisesti murtuu ja murretaan ja siitä syntyy jotakin niin kaunista, että me emme voi sitä täysin ymmärtää. Murtunut, rikottu, tuomittu, hylätty ja yksinäinen Kristus kutsuu meitä tänään ehtoollispöytään. Hän vakuuttaa meille, että oletpa elämässäsi kokenut tai tulet kokemaan mitä tahansa, niin ei ole sellaista kipua, tuskaa, yksinäisyyttä, pelkoa, vihaa tai hyljeksintää, mitä Jeesus ei olisi kohdannut. Hän kohtasi nämä kaikki ja hän kohtasi ne ihmisenä. Meidän on vaikeaa ja mahdotontakin sanoa toinen toisillemme, että ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu.”, koska emme ole kokeneet kaikkea. Mutta Jeesus on se ihminen ja Jumalan poika, joka voi näin sanoa.

Silloin kun sinusta tuntuu, että kukaan ei ymmärrä ja olet yksin todella syvällä pimeydessä, niin muista. Siellä pimeydessä on murtunut ja murrettu Kristus, joka murtumisellaan pelastaa meidät kaikki ja räjäyttää pimeyden voittavan valon tähän maailmaan. Tänään tulemme omalla tavallamme murtuneina, haavoittuneina ja omien kipujemme kanssa ehtoollispöytään. Toivon, että lähdet tänään ehtoolliselta edes hiukan ehjempänä, hiukan rakastetumpana, hiukan hyväksytympänä ja todella paljon itseäsi ymmärtävänä ihmisenä, joka haluaa palvella muita. Ja joka toivottavasti muistaa, että Kristus palvelee sinua aina.            

Olen monesti puhunut eri tilanteissa ja saarnoissani ubuntusta. Ubuntu on afrikkalainen filosofia, josta mm. Nelson Mandela puhui paljon. Filosofian mukaan minä olen, koska me olemme ja olen jatkanut ajatusta niin, että me olemme, koska Jumala on. Jos jatkamme tätä ajatusta ja muutamme Minun käteni soi -kappaleen yksikkömuodot minä muotoon me, niin ajattelen että tapahtuu jotakin käsittämättömän hienoa. Tähän havahduin itse aivan vastikään, vaikka olen laulanut laulua jo vuosia. ”Mitä tahansa tahdomme koskettaa, musertuu kättemme alla. Meidän kätemme kylvää kuolemaa ja rakastaa rikkomalla. On paras, kun kätemme taskuun jää, niin ne eivät tuhoa enempää.” Mutta samaan aikaan myös ”Jumala, sinulta kätemme saimme, meidän sielumme sinua kiittää. Meidän kätemme ovat kanava vain, mitä tahdot se tee, se riittää.”

Jos me teemme hyvää yhdessä ja jos me olemme aidosti Kristuksen kirkko, niin se on tässä ajassa sellainen vastavoima, jotka kukaan ei voi murtaa. Etenkin jos ja kun olemme sellainen Kristuksen kirkko, joka lukee Raamattua oikein ja löytää sieltä sen punaisen langan, johon tiivistyy Jeesuksen tärkein opetus. Jokainen on yhdenvertainen, jokainen on tasa-arvoinen, jokainen on yhtä tärkeä ja ketään, koskaan, ikinä ja missään ei saa lyödä Raamatulla päähän.