Poiskatsojat

 Helsinki. Kumpula. Koti.

Ennen kuin menemme itse asiaan, lännen välinpitämättömyyteen kansanmurhasta, jota se rahoittaa ja aseistaa, on hyvä avata taustoja.

Kun Hamas hyökkäsi 7.10.2023 Gazasta Israeliin, kaikki maailman kauhu oli tässä. Se iski ruudun välityksellä suoraan ohjaaja Susanna Kuparisen silmille.

”Ensin päätän, että en seuraa. Lupaus kesti noin kaksi päivää.”

Näillä sanoilla alkaa KOM-teatterin Poiskatsojat -esitys, joka pysäytti minut täydellisesti. Se ravisteli, järkytti ja itketti sekä esityksen aikana katsomossa että päiviä sen jälkeen - kotona, kaduilla, kaupassa ja vesijuoksualtaassa. Esitys asettui asumaan kehooni, meni luihin ja ytimiin, vaati oman paikkansa sydämessäni ja raastoi sieluani - päivisin valveilla ja öisin unissani. Kirkkoa ja seurakuntaani omalla pienellä paikallani palvelevana pappina. Omassa keskiluokkaisen turvallisessa kuplassani. Kotimaassa, jossa kadut ovat turvallisia kulkea, kulttuuri kukoistaa ja maamerkkirakennuksia vaalitaan ja ne kertovat omaa tarinaansa kansakuntamme historiasta. Kotikaupungissa, jossa naapuritalon vaahteran oksalla laulavan mustarastaan laulua häiritsee korkeintaan ikkunamme alla tällä hetkellä maisemaa mylläävä kaivinkone - jotta kaupunki olisi pian nykyistäkin viihtyisämpi ja vihreämpi.

Lokakuussa 2023 Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli kestänyt reilun puolitoista vuotta. Uutisointi ja jopa reaaliaikainen seuranta oli alkuun päivittäistä, mutta tuossa vaiheessa, ja edelleenkin tänä päivänä, vähintäänkin viikoittaista. Kuvat ja videomateriaali kertoivat ja kertovat meille sellaisista julmuuksista, kärsimyksestä ja sotarikoksista, joiden keskellä ei kenenkään pitäisi joutua elämään. Sota tuli lähelle ja uutisvirta pakotti meidät seuraamaan sodan uhreiksi joutuneiden ihmisten kärsimystä ja epäinhimillisiä elinolosuhteita. Samaan aikaan Ukrainan sota toi meidät yhteen. Sytytimme kynttilöitä ja rukoilimme rauhan puolesta kirkoissa ja kodeissa - soivatpa kirkonkellotkin sen merkiksi, että me emme unohda vaan muistamme. Me emme jää toimettomiksi vaan toimimme - yksilöinä, kansakuntana ja voimamme yhdistävinä kansoina ja valtioina.

Lokakuu 2023 oli siitä merkityksellinen ja historian kirjoihin jäävä kuukausi, että 7. päivä alkoi toinen ja myös edelleen jatkuva hyökkäyssota, kun Israel julisti sotatilan ja aloitti ilmaiskut Gazaan. Kyllä, tämä hyökkäys oli vastaisku terroristijärjestö Hamasin Israeliin saman vuorokauden aikana kohdistamille iskuille ja väkivaltaisuuksille, joissa kuoli lähes 800 siviiliä ja 400 israelilaisiin turvallisuusjoukkoihin kuulunutta henkilöä. Mutta ei, edelleen jatkuva vastahyökkäys, sotatoimet, saarrot, ihmisten pakkosiirrot, humanitaarisen avun perillepääsyn estäminen ja kansanmurha eivät ole missään määrin oikeutettuja toimia suhteessa siihen, mistä kaikki alkoi kolme vuotta sitten tai siihen pitkään, vaikeaan ja monella tapaa kipeään historiallisen pitkään haavaan, mikä liittyy koko alueen tilanteeseen ja näiden valtioiden väliseen suhteeseen.

YK:n tutkintakomissio julkaisi tänä kesänä, 18. kesäkuuta 2026 raportin, joka on otsikoitu “The essence of childhood has been destroyed”: Israel’s deliberate targeting of Palestinian children in the Occupied Palestinian Territory since 7 October 2023. Raportin mukaan lokakuun 7. päivä alkaneen sodan aikana kesäkuuhun mennessä n. 20 000 palestiinalaista lasta oli kuollut ja n. 44 000 loukkaantunut. Ja nämä luvut eivät edes pidä sisällään kaikkia niitä lapsia, jotka elävät edelleen sodan keskellä, kohtaavat päivittäin silmitöntä väkivaltaa, elävät jatkuvan pelon keskellä ja kantavat sodan traumoja kehossaan ja mielessään koko elämänsä ajan - jos heidän elämänsä saa jatkua eikä katkea seuraavan ilmaiskun tai ruoka- tai vesijonoon kohdistettavan hyökkäyksen seurauksena. Kävipä näille lapsille seuraavien tuntien, päivien, viikkojen tai vuosien aikana miten tahansa, niin kuten raportin otsikossakin todetaan - heidän lapsuutensa ydin on tuhottu.

Miten me ihmisinä ja näiden lasten lähimmäisinä voimme hyväksyä tämän kaiken? Miten me voimme katsoa toisiamme silmiin ja itseämme peiliin? Millä me perustelemme itsellemme, toisillemme, lapsillemme ja tuleville sukupolville sen, mitä tapahtuu palestiinalaisille lapsille tälläkin hetkellä? Millainen on se etiikka ja moraali, joka hyväksyy asekaupat lapsia surmaavan valtion kanssa ja aseet, jotka on "testattu toimiviksi" Gazan sodan osana toteutettavilla ihmiskokeilla ja "pesty puhtaaksi" viattomien palestiinalaisten lasten verellä? Suurin osa sodan uhreista on 5-9 vuotiaita lapsia - onko tämä se hinta, jonka olemme valmiita maksamaan ja jonka kanssa pystymme elämään ilman omantunnontuskia tai toteamalla: "Onhan tämä traagista, mutta mitä voimme tehdä?"

Raamattu ja Jeesus antavat meille tähän tilanteeseen useita hyvin yksiselitteisiä ohjeita. Rakkauden kaksoiskäskyssä Jeesus kehottaa: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itsesi." Kultaisessa säännössä Jeesus toteaa: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumitekstissä Jeesus puhuu viimeisestä tuomiosta ja sanoo: "Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet - kaiken minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle." Ja kasteen yhteydessä lähes aina luettavassa lasten evankeliumissa Jeesus nostaa lapset esikuvaksi ja ohjeistaa: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.» Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä."

Ihmiskunnan historia on täynnä sotia, väkivaltaa ja julmuuksia, jotka eivät kestä päivänvaloa tai jotka ovat traumatisoineet kokonaisia kansakuntia ja useita sukupolvia. Monesti näihin hetkiin liittyy myös häpeää - sekä tilanteessa osallisina olleilla että sitä sivusta seuranneilla. Monesti ihmiset ovat myös vedonneet siihen, että emme tienneet tai emme ymmärtäneet. Tässä ajassa on lähes mahdotonta olla tietämättä ja lähes yhtä mahdotonta on olla ymmärtämättä. Mutta, onko meidän mahdollista olla toimimatta? Tämä on arvovalinta, jonka jokainen meistä tekee itse. Riippumatta siitä, mihin uskomme tai emme usko. Riippumatta siitä, olemmeko poliittisesti oikealla, vasemmalla vai jossakin keskellä. Riippumatta siitä, mistä tulemme tai mikä on oman elämämme historia. Me valitsemme, että olemmeko poiskatsojia vai katsommeko kohti ihmistä ja katsommeko kohti lasta, jonka ympärillä maailma palaa?